Kurre
//Kirjoittaja: Koivu
//Kotikisu | Eloklaanin reviiri
Kurren kermanvärisen turkin oranssit raidat korostuivat nätisti, kun aamuauringon ensisäteet koskettivat torkkuvan kollin turkkia. Kotikisu raotti silmiään ja sai siristellä tovin, ennen kuin tottui kirkkauteen. Hän järkyttyi, kun tunsi kylmän maan polkuanturoissaan.
’Mitä ihmettä? Missä minä oikein olen?’
Kurrelta kesti vähän aikaa tajuta, että oli oikeasti viettänyt kokonaisen yön pihalla. Hänen hengityksensä oli kiihtynyt paniikista. Pieni kolli nousi ylös ja sukaisi pari kertaa turkkiaan, sen ollessa sotkuinen tuulen ansiosta. Oman turkin nuoleminen rauhoitti vähän, koska se muistutti vieläkin emosta, mutta siitä huolimatta Kurren olo oli kurjempi kuin eilisiltana. Kaksijalka oli unohtanut hänet ulos. Kollin vatsa murisi äänekkäästi. Hän tajusi syöneensä viimeksi vuorokausi sitten.
Ei se mitään, hän antaisi kyllä kaksijalalleen anteeksi. Pitihän siitäkin tuntua pahalta tajutasseen jättäneensä kotikisun yksin pesän ulkopuolelle ilman ruokaa. Niin nuori kotikisu ainakin vakuutti itselleen. Kurre nosti päänsä pystyyn ja asteli pesän sisäänkäynnin eteen. Hänen mielensä oli kuitenkin niin matala, ettei hän saanut häntäänsä ystävällisesti pystyyn, vaikka olisi halunnut. Kurre alkoi naukumaan kovaan ääneen, samalla kun rapsutti seinää kiivaasti toisella etutassullaan. Nyt sisältä kuului askelia. Hän lopetti hetkeksi, mutta jatkoi heti, kun seinä ei auennutkaan.
Sivusilmällä kolli näki, kuinka jokin liikahti ikkunassa. Hän lopetti naukumisen ja ponnisti takajaloillaan hypätäkseen pihansa aidalle. Tasapainon saatuaan tämä käveli ketterästi kapeaa puuaitaa pitkin kaksijalanpesän ikkunan viereen. Näkymä ei ollut siitä kulmasta laaja, mutta juuri sopiva uloskäynnin edustan tarkkailuun. Kurre nosti etutassunsa varovasti kapealle ikkunan alustalle, jotta kurkottui näkemään sisälle vielä lähempää. Hänen kaksijalkaansa ei näkynyt, vaikka kolli olisi voinut vannoa, että oli kuullut askelia uloskäyntiseinän viereltä.
”Haloo! Olen täällä ulkona, tule päästämään minut kotiin!” Kurre ulvaisi ikkunaan päin.
Hän jatkoi naukumista, kunnes kuuli taas lähestyviä askeleita. Kaksijalka ilmestyi pesänsä uloskäynnin eteen. Se huomasi kermanvärisen kissan, ja Kurre kohtasi tämän katseen. Sitä oli hyvin vaikea tulkita. Miksei kaksijalka tehnyt mitään? Kurre maukaisi vielä kerran epätoivoisena, savuiset silmät sydämessä tuntuvasta kivusta kostuen, mutta kaksijalka vain tuijotti pelottavasti, kuin ilman tunteita. Aivan kuin joku olisi ottanut nuorelta kissalta hänen koko elämänsä pois varoittamatta, ilman mitään syytä. Todellisuus alkoi selkiintyä Kurrelle hetki hetkeltä. Eikö hänen kaksijalkansa rakastanutkaan häntä? Kotikisu ei ollut harkinnutkaan ajatusta mielessään, koska se tuntui liian kivuliaalta käsitellä, saatika hyväksyä.
Äkkiä kaksijalka löi ikkunaa kahdesti epämuodostuneella käpälällään. Kurre jähmettyi pelosta paikoilleen. Hän ei kyennyt liikkumaan, vaikka jokainen hänen kermanvärisistä käpälistään syyhysi halusta juosta niin kauas kuin mahdollista. Heti. Kaksijalka tuli ulos pesästään raivoissaan sekä huusi kotikisun naamaa päin huitoen etukäpäliään hyökkäävästi, kuin häädön merkiksi. Kurre tuijotti eteenpäin silmät selällään. Hän tiesi äänen olevan kova, mutta se tuntui jotenkin vaimenevan hänen korvissaan. Yhtäkkiä kollia alkoi heikottaa. Hän tajusi pystyvänsä taas liikuttamaan kehoaan. Siinä samassa kaksijalka kurkoitti tassullaan tuupatakseen Kurren alas aidalta. Kolli oli kuitenkin nopeampi. Hän kääntyi ympäri, hyppäsi alas aidan toiselle puolen ja juoksi. Ainoa ajatus hänen mielessään oli edessä olevien esteiden väistäminen sekä käpälien siirtäminen toisensa eteen niin nopeasti, kun nuoren kollin suinkaan oli mahdollista.
Ikuisuudelta kestäneen hetken jälkeen Kurre hidasti vauhtia ja vilkaisi taakseen. Ei ketään. Kaksijalka ei varmastikaan ollut vaivautunut lähtemään hänen peräänsä. Raidallinen kissa jarrutti keräämään happea hengästyneenä. Hänen tunteensa palasivat pintaan, jolloin hän tunsi hukkuvansa suruun. Hengittämisestä tuli entistä vaikeampaa, ja kollin oli pakko istahtaa aloilleen.
”Kukaan ei välitä minusta”, hän kuiskasi itselleen. Kurre tunsi viiksellään pisaran, jonka hän tajusi olevan kyynel. Hänellä ei ollut enää kotia. Kurren näkökenttä sumeni.
Hänet havahdutti ajatuksistaan outo, voimistuva ääni. Äänen lähde kuulosti lähestyvän. Kolli valpastui kääntäen katseensä äänen suuntaan. Hän huomasi vasta nyt istuvansa sileällä, kovalla maalla. Se muistutti hänen pihansa kivipolkua, mutta oli valtavasti leveämpi ja jatkui silmän kantamattomiin. Sen oli pakko olla ukkospolku, josta hänen emonsa oli aikoinaan varoittanut. Kurre näki jonkun lähestyvän kaukaisuudessa ukkospolulla ja tunsi samassa maan alkavan täristä. Siiveniskun ajaksi kissa jähmettyi, mutta pinkaisi sitten juoksuun.
Hän kiiti jälleen niin nopeasti kuin käpälistään pääsi vastakkaiseen suuntaan, kuin mistä iso jyrisevä hahmo oli lähestymässä. Kurre kuuli hirviön äänen yhä lähempänä ja lähempänä, mutta ei uskaltanut katsoa taakseen. Näinkö hänen elämänsä päättyisi? Ukkospolun toisella puolen oli puita vain harvakseltaan, mutta alue oli nuorelle kotikisulle täysin tuntematonta. Jos yhdenkin puun takana olisi lymynnyt raaka metsäkissa, olisi hän yhtä mennyttä kuin hirviön jalan alla. Puut loppuivat, ja oikealla laajeni avara nummi. Hirviön jyrinä täytti Kurren aistit jo täysin. Se oli lähellä. Hänen olisi muutettava suuntaa nyt. Kurre teki äkkikäännöksen liu’uttaen takakäpälät eteen ja ponkaisten sitten niillä oikealle. Ukkospolun vieressä oli pieni oja, eikä kolli ehtinyt valmistautumaan siihen, vaan kompastui käpäliinsä ja kieri ojan pohjalle kermanvärisenä rullana. Hän tömähti kivuliaasti oman päänsä kokoista kiveä päin teloen vasemman etukäpälänsä. Nuori kolli vinkaisi kivusta. Hän näki samaan aikaan sivusilmällä ison hirviön kiitävän järkyttävän kovaa vauhtia ohitseen ukkospolulla.
Kun Kurre oli saanut hengityksensä tasattua ja turkkinsa rutiininomaisesti siloitettua, huomasi tämä käpälässään jotakin punaista. ’Verta.’ Tällaista hänen loppuelämänsä tulisi olemaan. Kollin olisi opeteltava huolehtimaan itse itsestään, koska kukaan muu ei enää tulisi huolehtimaan hänestä. Ensiksi olisi opeteltava pyydystämään ruokaa.
Hänen voimansa olivat jo vähällä loppua, mutta jotakin syötävää olisi saatava ennen iltaa. Kurre lähti laahustamaan eteenpäin käpälässä oleva haava vuotaen. Yöllä hän ei uskaltaisi liikkua tuntemattomassa maastossa, sillä metsäkissat varmasti metsästivät silloin. Kurrea puistatti ajatus siitä, miten pitkähampaiset villit kissat haistaisivat hänen verensä. Jos sellaisia oli olemassa, estikö jokin heitä muka syömästä pieniä kotikisuja? Raidallinen kolli kiihdytti askeliaan ja keskittyi hajuaistiinsa. Jossakin lähistöllä oli jänis. Ne olivat kuitenkin Kurrea isompia, todennäköisesti paremmin syöneempiäkin. Kuinka hänen onnistuisi napata sellainen, jos ei ollut koskaan pyydystänyt hiiren poikastakaan? Kotikisuun iski epätoivo. Kaikki olisi nyt kiinni selviytymisestä.
Samassa hän erotti jäniksen hajun seasta uuden hajun. Kissa! Olivatko metsäkissat jo hänen jäljillään?! Paniikissa Kurre syöksähti lähimmän, pidemmän heinäryppään sekaan ja jäi paikalleen matalana. Hän toivoi, että kermanvärinen, raidallinen turkki olisi edes tällä kertaa hyödyksi.
”Tämä ei ole kenenkään klaanilaisen verta”, kuului ääni noin viden ketunmitan päästä. Kurren sydän hakkasi, mutta uupumuksesta huolimatta kotikisu olisi valmis puolustamaan itseään, jos muukalainen löytäisi hänet.
’Miksi olen niin kirpunaivo, että en odottanut verenvuodon lakkaamista’, hän ajatteli vihaisena itselleen.
//Mesi? 😮
