Kurre
//Kirjoittaja: Koivu
//Kotikisu | Eloklaanin reviiri
Mesitähti oli luvannut, että voisi opettaa Kurrea taas seuraavana päivänä sitten, kun olisi palannut auringonnousun rajapartiostaan. Päällikkö oli ollut ilahtunut Kurren ensimmäisestä saaliista ja antanut kunnon kehut, mikä oli lämmittänyt nuoren kollin mieltä entisestään. Kun Kurre oli saapunut Mesitähden johdolla leiriin hänen itse nappaamansa orava tiiviisti hampaissaan, Mesitähti oli saattanut hänet klaaninvanhimpien pesälle, jossa nuori vierailija tulisi yöpymään ainakin toistaiseksi.
Kurre katseli sammalalusillaan makaavia, tehtävistään vapautettuja kissoja, jotka olivat taatusti eläneet lukemattomia vuodenaikoja. Hän epäröi hieman, miten nämä suhtautuisivat häneen. Kurre ei ollut myöskään varma, miten hänen olisi pitänyt suhtautua klaaninvanhimpiin.
”Tässä ovat Nokilintu ja hänen kumppaninsa Hiilloskatse. Heidän oikealla puolellaan on Kirsikkakuono, ja vasemmalla puolella on Hopeaputous. Sinä voit asettua tuolle tyhjälle pedille”, Mesitähti sanoi ja hipaisi samalla Kurren kermanväristä turkkia hännällään.
Kurre vilkuili hetken aikaa klaaninvanhimmasta toiseen ja toivoi, ettei hänen epäröintinsä näkynyt läpi. Nokilintu, joka oli ehtinyt avata suunsakin jo heidän astuessa pesään, oli erittäin tummanruskea naaras, jonka toinen takatassu oli valkoinen. Tämän vieressä nukkuva Hiilloskatse taas oli tabbykuvioinen, tummanruskea kolli. Heidän vasemmalla puolellaan hopeanvalkoinen kolli, Hopeaputous, katseli Kurrea uteliaan oloisena, ja toisella puolella pesää valkoinen, kilpikonnalaikkuinen naaras, Kirsikkakuono tapitti häntä varautuneen oloisena.
”Hei kaikki”, Kurre tervehti hieman vaisusti ja nyökkäsi samalla, pudotettuaan oravan suustaan.
Hän asettui Mesitähden osoittamalle vapaalle sammalpedille.
”Hei vain”, Hopeaputous maukui.
Kirsikkakuonokin räpäytti silmiään hänelle ystävällisen tervehdyksen eleenä. Mesitähti vaikutti arvioivan Kurrea hetken katseellaan, eikä hän oikein tiennyt, mitä tämän mielessä liikkui. Hänen turkkiaan pisteli aina epämukavasti, kun joku kiinnitti häneen niin tarkkaan huomiota pitemmän aikaa. Nyt hänen suuntaansa katseli kuitenkin useampi kissa, joista suurin osa oli tuntemattomia. Kermanvärinen kolli vältteli muiden katseita ja otti makupalan oravastaan kiusallisena.
”Jätän teidät nyt jatkamaan rauhassa tutustumista”, Mesitähti onneksi rikkoi hiljaisuuden ja lisäsi hymyillen:
”Nähdään sitten huomenna pääaukiolla heti aurinkohuipun jälkeen, Kurre.”
”Hyvä on. Huomiseen, Mesitähti”, Kurre vastasi ja jatkoi sitten oravan syömistä.
Heti, kun päällikkö oli kadonnut näkyvistä, Nokilintu avasi jälleen suunsa:
”No, mutta Kurre, mistäs sinun tassusi löysivät Eloklaaniin? Aiotko jäädä pitkäksi aikaa?”
”Onko sinulla sukulaisia täällä?” Hopeaputouksen oli välttämättä jatkettava kysymysten virtaa.
Kurre teki parhaansa pitääkseen malttinsa. Hän yritti ajatella, kuinka nämä olivat vain höperöjä vanhuksia, jotka kaipasivat juttuseuraa. Hänen polkuanturoitaan kuitenkin pisteli ärtymys, kun Nokilintu ja Hopeaputous yrittivät heti udella häneltä kaikkea henkilökohtaista. Kurre pureskeli suunsa rauhassa tyhjäksi, yrittäen samalla pysyä rauhallisena, ennen kuin vastasi lyhyesti:
”Ei ole. Tulen kaksijalkalasta.”
Hän ei halunnut katsoa klaaninvanhimpia silmiin, joten hänen oli vaikea arvioida, miten nämä oikein reagoivat hänen kotikisutaustaisuuteensa.
”Lähditkö pois? Vai meinaatko palata takaisin? Harva kotikisu jättäisi leppoisan elämänsä taakse noin vain”, Nokilintu hämmästeli. ”Ja olet niin nuorikin!”
Kurren sisällä kiehahti. Mikä näitä vanhoja kirppukasoja vaivasi? Miksi he luulivat olevansa oikeutettuja tietämään kaiken? Hän ei vastannut Nokilinnulle, vaan jatkoi syömistä vaiti kuin ei olisi kuullutkaan. Hänestä ei tuntunut hyvältä ajatukselta tiuskia klaaninvanhimmille, sillä oli ymmärtänyt heidän olevan arvostettuja klaanin keskuudessa.
”Ei sinun ole pakko kertoa”, Kirsikkakuono kehräsi lempeästi. Se ei kuitenkaan auttanut enää.
”En palaa takaisin”, Kurre tokaisi hampaat irvessä.
Hetkeksi tuli hiljaista, mutta Kirsikkakuono maukui sitten rauhalliseen äänensävyyn, kuin mitään ei olisi tapahtunut:
”Mukavaa, että löysit tiesi Eloklaanin luokse, Kurre. On aina ihana saada vierailijoita.”
Kurren niskakarvat silottuivat.
”Voi, se on kerrassaan sydäntä lämmittävää!” Nokilintu kehräsi väliin.
”Mukava olla täällä”, Kurre vastasi Kirsikkakuonolle. Kilpikonnakuvioisen ja valkoisen kirjava naaras sentään kunnioitti hänen yksityisyyttään.
Tunnelma neutralisoitui hiljalleen, kun klaaninvanhimmat alkoivat rupatella keskenään. Kurre nielaisi viimeisen palansa oravasta, joka oli ollut oikein erityisen murea ja maukas. Hän tuumi, mahtoiko se johtua vain siitä, että se oli ollut hänen ensimmäinen oma saaliinsa. Kolli oli tohkeissaan siitä, että saisi ehkä huomenna pyydystettyä jotakin muuta. Tämä säpsähti ulos ajatuksistaan, kun kuuli nimensä:
”Hei Kurre, et vastannut mitään toiseen kysymykseeni.” Se oli Nokilintu, joka jatkoi: ”Kauanko aiot viipyä täällä?”
Kirsikkakuono väläytti Kurrelle omituisen katseen, jonka Kurre arvioi huolestuneeksi. Hopeaputous loi Nokilintuun tiukan, varoittavan katseen. Kurre oli kuitenkin jo ehtinyt leppyä saatuaan vatsansa täydeksi, eikä hän pitänyt kysymystä yhtä tunkeilevana. Hän kohautti raidallisia lapojaan. Nuori kolli oli juuri vastaamassa, ettei oikeastaan tiennyt, kun Nokilintu keskeytti hänet.
”Vai oletko ajatellut jäädä ja liittyä klaaniin?” tumma naaras rohisi kullankeltaiset silmät uteliaasti mutta ystävällisesti kiiluen. Kurren sydän jätti lyönnin välistä. ’Jäädä ja liittyä klaaniin?’
Entinen kotikisu tajusi tuijottavansa eteenpäin silmät pyöreinä. Nokilintu ja kumppanit odottivat vastausta uteliaat ilmeet kasvoillaan. Kurre ei ollut aikaisemmin tullut ajatelleeksikaan, että klaaniin liittyminen voisi olla yksi realistinen vaihtoehto. Hän oli haaveillut ajatuksesta lähinnä vain ajatusleikkinä, joka oli lähtenyt sotureiden ihailemisesta. Nyt hän kuitenkin luotti jo Mesitähteen sen verran hyvin, että harkitakseen klaaniin liittymistä hänen täytyisi vain luottaa itseensä ja siihen, että hänestä olisi oikeaksi metsäkissaksi – että hänestä voisi jonain päivänä tulla soturi.
”Tuota…” Kurre empi.
”En tiedä”, hän myönsi vakavana. ”Luuletteko te, että minusta olisi soturioppilaaksi?”
Jostakin syystä hän luotti klaaninvanhinten arviointikykyyn, vaikka ei erityisemmin heistä pitänytkään. Hänen vatsaansa kouraisi, kun hän jännitti, mitä he vastaisivat.
”Miksei olisi?” Nokilintu ihmetteli. ”Sinun pienistä tassuistasihan sujuu metsästyskin jo mainiosti! Et sinä mikään kotikisu ole.”
”Olen samaa mieltä”, Kirsikkakuono kehräsi rohkaisevasti ja hymyili. ”Emmekä mekään klaanisyntyisiä ole”, tämä lisäsi.
Seuraavana aamuna Kurre avasi silmänsä hyvin hämillään siitä, missä oikein oli nukkunut. Sitten hän muisti, että oli siirtynyt klaaninvanhimpien pesään. Edellisen illan keskustelut pyörivät hänen päässään. Se, mitä klaaninvanhimmat olivat hänestä sanoneet, oli vaikuttanut suuresti hänen pystyvyysuskoonsa. Hän ei ollut ehkä kaikista itsevarmin kissa, mutta ainakin hän oli nyt varma siitä, mitä halusi elämältään.
Kurre venytteli ojentaen etutassujaan, ennen kuin tassutti ulos pesästä yrittäen olla herättämättä klaaninvanhimpia. Oikeasti häntä kiinnosti vähemmän se, että joku heistä heräisi kuin se, että ei itse joutuisi taas kuuntelemaan heidän turhanpäiväisiä höpinöitään. Kolli katsahti ylös. Aurinkohuippuun ei olisi kauan. Hän katseli epäilevänä ympärilleen. Aukiolla ei ollut onneksi kauhean paljon kissoja. Hän ei pitänyt siitä, että muut tuijottaisivat, saatikka olisivat tulleet puhumaan. Pari oppilasta lähti mestariensa perässä ulos leiristä. Tuoresaaliskasalla ei ollut kuin muutama soturi, joista yksi lähti jolkuttamaan pentutarhan suuntaan kani hampaissaan. Kasa ei näyttänyt erityisen suurelta, mutta Kurrella ei oikeastaan ollut edes nälkä. Häntä jännitti aivan liikaa, jotta olisi pystynytkään syömään. Niinpä hän jäi paikalleen sukimaan turkkinsa puhtaaksi läpikotaisin. Siitä huolimatta, että kolli oli pessyt mutaisen turkkinsa kokonaan kolmesti edellisen auringonlaskun aikaan, tunsi hän edelleen pienen löyhkän vatsassa, hännässä ja tassuissaan. Kurre oli kaksijalkalassa tottunut pitämään turkkinsa kiiltävän puhtaana poikkeuksetta, joten hänellä olisi vielä paljon totuttavaa, mitä tuli metsän epäpuhtauksiin. Kurre oli huomannut sään alkavan kylmetä, mikä oli sekin hänelle jo haaste itsessään.
Kun kermanvärinen kolli oli saanut turkkinsa puhtaaksi, hän havahtui mietteistään nähdessään lähestyvän, valkean hahmon.
”Siinähän sinä olet! Oletko valmis tämän päivän harjoituksiin?” Mesitähti maukui iloisena.
Nuori kolli nyökkäsi. ”Olen.”
Hän yritti piilottaa hermostuneisuutensa kävellessään Mesitähden kanssa kohti leirin uloskäyntitunnelia. Piikkihernetunnelin toisella puolella Kurre pysähtyi. Hänen sydämensä jyskytti.
”Hei, M-Mesitähti…”
”Niin, Kurre?” Mesitähti kääntyi, pysähtyi ja hymyili. Tämän katse oli niin avoin, että Kurresta tuntuikin yllättävän helpolta puhua.
”Silloin, kun pyysin sinua kertomaan, jos voisin tehdä mitään vastapalvelukseksi, käskit minun elää itseäni varten ja tehdä asioita, jotka tekevät minut iloiseksi”, hän aloitti ja muisti ajatelleensa, kuinka se ei ollut mikään oikea vastaus. Mesitähti odotti tyynesti, mutta Kurre oli aistivinaan hänessä pienen hämmennyksen. Vaikka Kurre ei tiennyt ollenkaan, millaisen vastauksen tulisi saamaan, hän jatkoi empimättä:
”No, minusta tuntuu, että tiedän nyt, mikä minut tekee iloiseksi. Haluan liittyä Eloklaaniin.”
// Mesi?
