Kurre
//Kirjoittaja: Koivu
//Kotikisu | Eloklaanin reviiri
Kurre oli turhaan jännittänyt Mesitähden vastausta, sillä päällikkö oli oitis toivottanut Kurren tervetulleeksi liittymään Eloklaanin jäseneksi ja sanonut, että uskoi hänestä tulevan vielä loistava soturi. Pitkästä aikaa Kurre oli tuntenut edes pientä yhteenkuuluvuuden tunnetta johonkin tajutessaan, että hänestä tulisi nyt ihka oikea klaanikissa.
Keskustelun jälkeen he olivat jatkaneet saalistusharjoituksia. Kurre oli napannut hiiren, vaikka olikin ollut täpärällä, ettei se päässyt karkuun. Mesitähdeltä oli kuitenkin jälleen herunut vain kehuja. Kurre ei osannut oikein reagoida niihin tai tiennyt, mitä olisi pitänyt tuntea. Hän tiesi vain, etteivät ne ainakaan tuntuneet huonolta. Ja eikö sekin ollut tavallaan jo positiivista?
”Nyt kun olet liittymässä Eloklaaniin, sinun on hyvä alkaa opettelemaan soturilakia. Jokaisen soturin on muistettava soturilaki ulkoa ja noudatettava jokaista kohtaa. Tuleva mestarisi opettaa sinulle soturilain, mutta voimme aloittaa jo nyt. Neljännessä kohdassa sanotaan, että saalista saa tappaa vain syötäväksi, ja Tähtiklaania on kiitettävä saaliseläimen hengestä”, Mesitähti selitti seuraavaksi.
”Selvä”, Kurre vastasi.
’Soturilakia…’ nuori kolli pohti ja yritti muistella, mitä oli tähän mennessä kuullut siitä. Oliko silläkin jotakin tekemistä Tähtiklaanin kanssa? Kolli uskoi kuitenkin, ettei soturilain opettelussa olisi hänelle mitään ongelmaa. Hän oli kuitenkin hyvin hämillään, miksi eloklaanilaiset olivat niin varmoja Tähtiklaanin olemassaolosta, että kiittivät sitä riistasta. Elävät kissathan sen riistan pyydystivät, eivät kuolleet. Kurre piti kuitenkin parhaana toimia ohjeen mukaan ja kiittää Tähtiklaania — ainakin antaa ymmärtää tekevänsä niin — eikä lähteä kyseenalaistamaan klaanin uskontoa. Eihän hänen tarvitsisi sanoa sitä kenellekään ääneen, vaikka ei koskaan päätyisikään uskomaan tähän taianomaiseen Tähtiklaaniin. Tähtiklaani oli taatusti klaanisyntyisille ja pidempään klaanissa eläneille tärkeä, mutta Kurrelle Tähtiklaanilla ei ollut henkilökohtaisesti minkäänlaista erityistä merkitystä. Hän ei myöskään pitänyt sitä ajatusta houkuttelevana, että hakisi omaan elämäänsä merkitystä jo kauan sitten kuolleiden kissojen kautta.
Kurre havahtui ajatuksistaan, kun ehti vasta nyt prosessoida Mesitähden puhuneen ’tulevasta mestarista’.
”Kuka minun mestarikseni sitten tulee?” Kurre kysyi.
Nuori kolli ei tiennyt, oliko päätös jo tehty, mutta häntä harmitti nyt jo kovasti ajatus siitä, ettei Mesitähti voisi jatkaa hänen mestarinaan. Olihan tällä päällikön velvollisuudet hoidettavana. Vai voisiko tästä siitä huolimatta tulla hänen mestarinsa? Kurre toivoi hartaasti, että Mesitähti ei ainakaan valitsisi ketään sellaista soturia, jolla olisi ennakkoluuloja kotikisuista. Vielä pahempi olisi ollut sellainen mestari, joka loisi suuria paineita ja odottaisi liikoja nuorelta kotikisulta… Tai siis, entiseltä kotikisulta. Kurre koki jo valmiiksi niin voimakasta tarvetta todistaa itselleen, ettei ollut mikään kotikisu, ja tuotti itselleen jo niin paljon paineita uusien taitojen oppimisesta, että hänen itsetuntonsa tuskin kykenisi ottamaan vastaan enempää paineita.
Mesitähti oli katsellut häntä tovin pohtivan oloisena, vaikkakin hymyillen.
”En tiedä vielä”, tämä totesi viimein. ”Mutta älä sinä siitä murehdi, valinta on minun tehtäväni. Voit luottaa minuun, en tee hätiköityä päätöstä.”
Kurre nyökkäsi vain. Kyllä hän edelleen murehti, mutta yritti työntää ahdistuksen pois mielestään harjoitusten ajaksi. Hänen ei ollut alun perinkään ollut tarkoitus vaikuttaa stressaantuneelta, mutta Mesitähti oli jotenkin aavistanut hänen ajatuksensa neutraalista kysymyksestä huolimatta. Kurre ei oikein tiennyt, pitikö tästä päällikön kyvystä arvata hänen tunteitaan toisinaan niin selkeästi. Siinä oli hyvät ja huonot puolensa. Hän myös piti itseään melko vaikeasti tulkittavana, joten se tuntui omituiselta, kun yksi kissa onnistui siinä noinkin usein.
”No niin, eiköhän lähdetä takaisin leiriä kohti. Ajattelin, että voisin matkalla pyydystää itse jotakin klaanille ja näyttää samalla sinulle mallia hieman erilaisesta hyökkäystekniikasta”, Mesitähti esitti.
Kurren suuret korvat kääntyivät eteenpäin valppaina, kun kollin kiinnostus heräsi.
”Kuulostaa hyvältä”, hän maukui vakavana, silmät mielenkiinnosta pyöreinä.
Mesitähti hymyili ja lähti kävelemään edellä.
Leiriin saavuttua Kurre kipitti Mesitähden perässä tuoresaaliskasalle pudottamaan hiirensä päällikön saalistaman mustarastaan viereen. Hän oli seurannut tarkkaan, kuinka Mesitähti oli odottanut paikallaan aluskasvillisuuden seassa, että lintu liikkuisi lähemmäs ja sitten napannut sen puoliksi ilmasta.
’Ehkä huomenna minäkin saan linnun’, nuori kolli haaveili. Mielessään hän kuvitteli, miten onnistuisi hyppäämään ja nappaamaan lentoon lähtevän linnun kiinni, ennen kuin se ehtisi liian korkealle. Hän kuitenkin tiesi, että vaatisi paljon harjoitusta, ennen kuin sellainen liike onnistuisi häneltä yhtä täydellisesti kuin Mesitähdeltä.
’Minun on harjoiteltava kunnolla. Minun on opittava kaikki niin täydellisesti kuin mahdollista.’
Nämä ajatukset pyörivät päällimmäisinä Kurren mielessä sen takia, että hän halusi tuntea elämänsä olevan merkityksellinen ja koki soturin taitojen oppimisen olevan kenties arvokkain asia, mistä hän nyt voisi löytää itselleen merkitystä. Lisäksi hän halusi todistaa muille, että hänenlaisestaan kotikisusta olisi taitavaksi soturiksi.
”Voit syödä joko nyt tai myöhemmin”, Mesitähden sanat havahduttivat Kurren takaisin maailmaan.
”Ainiin, ajattelin pitää nimitysseremoniasi huomenna. Olet tainnut ehtiä nähdä jo parit oppilasnimitykset. Muistatko, miten niissä toimitaan vai haluatko, että kertaan sen sinulle?” päällikkö jatkoi kevyesti, kuin yrittäen vaikuttaa siltä, että nimitykset eivät olisi iso juttu. Kurren vatsanpohjaa kouraisi jännityksestä. Hän yritti muistella niitä aikaisemmin näkemiään seremonioita.
”No, kertaus ei varmaan olisi pahitteeksi”, Kurre totesi. Mesitähti räpäytti silmiään myötäeläen.
”Niin minäkin ajattelin. Ei se ole monimutkaista, eikä sinun tarvitse tehdä juuri mitään, mutta on aina mukavampi, kun tietää mitä tapahtuu”, valkea kolli maukui tyynesti. Sitten tämä selosti oppilasnimitysten kulun lyhyesti ja ytimekkäästi niin, että Kurre sai kuvan kaikesta olennaisesta – kuten siitä, että mestarin nenää tuli lopuksi koskettaa omallaan.
Kurren ruokahalu oli tiessään jännityksen vuoksi, joten Mesitähden hyvästeltyään hän oli siirtynyt leirin hiljaiselle reunustalle pesemään turkkiaan puhtaaksi. Kun viimeisetkin mutaiset häntäkarvat oli suittu, Kurre käänsi katseensa muutaman ketunmitan päähän, oppilaiden pesän suuntaan. Muutama oppilas oli syömässä sen läheisyydessä. Yksi heistä oli siniharmaa naaras valkoisilla tassuilla, toinen oli kilpikonnakuvioinen naaras ja kolmas ruskea, pitkäturkkinen kolli. Kurre ei tiennyt vieläkään muita oppilaita nimeltä kuin Närhitassun, joka ei sattunut nyt olemaan näköpiirissä, mutta pian hänen olisi pakko oppia tuntemaan kaikki eloklaanilaiset ikätoverinsa. Hyväksyisivätkö muut oppilaat Kurren heidän joukkoonsa? Saisiko hän milloinkaan näistä yhtäkään ystävää?
Kurre yritti työntää ahdistuneet ajatukset mielestään. Hän ei pystynyt olemaan täysin murehtimatta kaikkea, mutta ainakin hän päätti keskittyä ensin huomiseen nimitysseremoniaansa. Yhtäkkiä kermanvärisen kollin sydän pomppasi. Hän muisti ajatella vasta nyt, että saisi huomenna oppilasnimensä; oikean klaanikissan nimen. Kurrea ajatus uudesta nimestä ei kuitenkaan ahdistanut. Se jännitti yllättäen jopa hiukan hyvällä tavalla. Hänen kotikisunimensä ei enää määrittelisi häntä, vaan hänen klaaninimensä. Kurre halusi niin kovasti jättää kaiken menneisyytensä taakseen, että se, mikä kollin uudeksi nimeksi tulisi, ei ollut murehtimisen arvoinen asia.
Itse seremonia jännitti kollia kuitenkin niin paljon, että vaikka hänen oli jo pakko lähteä hakemaan ruokaa tuoresaaliskasasta, ei hän uskonut, että saisi nukuttua kunnolla. Kaikki tuntui hänestä niin äärettömän epätodelliselta.
’Minusta tulee oikea soturioppilas.’
//Mesi?
