Kurre
//Kirjoittaja: Koivu
//Kotikisu | Eloklaanin reviiri
Mesitähti oli lupautunut opettamaan Kurrea saalistamaan sitten, kun kollin käpälä olisi tarpeeksi hyvässä kunnossa. Hän oli hieman häkeltynyt asiasta; olihan tämä itse klaanipäällikkö. Taatusti tällä olisi tärkeämpiäkin tehtäviä, kuin näyttää jollekin klaanin reviirille eksyneelle avuttomalle kotikisulle, kuinka riistaa pyydystetään, Kurre ajatteli. Hän oli kuitenkin pitkästä aikaa näin tohkeissaan jostakin. Hän pääsisi opettelemaan saalistusta ja vieläpä noin kokeneen kissan opastuksella! Kurre oli myös tyytyväinen siitä, että pystyisi jonain päivänä hyvittämään kaikki syömänsä ruuat klaanille, kunhan metsästys alkaisi sujua. Sitä ennen hän ei suostunut lähtemään Eloklaanista.
”Oletko sinä ehtinyt vielä tutustumaan muihin eloklaanilaisiin?” Mesitähti kysyi ja katsoi Kurreen hymyillen.
Nuori kermanvärinen kolli pudisti päätään. Eihän hänellä ollut mitään syytä yrittää tutustua eloklaanin muihin kissoihin. Sitä paitsi klaanissa oli todella paljon kissoja, eikä Kurre uskonut, että oppisi tunnistamaankaan kaikkia, jos olisikin yrittänyt kehittää keskustelua muiden kanssa. Se häntä ei kuitenkaan ollut kiinnostanut tippaakaan. ’Eivät ne minua tajuaisi.’
”En ole”, entinen kotikisu vastasi kallistaen päätään. ”Miten niin?”
Kurre katsoi Mesitähteen, joka näytti harkitsevan sanojaan hetken aikaa.
”Ajattelin vain, että sinusta voisi ehkä olla kiva jutella ikäistesi kanssa”, päällikkö pohti. Kurresta ajatus ei tuntunut millään tapaa kiinnostavalta, mutta ei toisaalta myöskään yhtä vastenmieliseltä, kuin täysikasvuisiin sotureihin tutustuminen.
”Mutta tee toki kuten itse tykkäät”, Mesitähti jatkoi hymyillen tavalliseen tapaansa ja jatkoi: ”Meillä on niin monta oppilasta, että varmasti joku heistä olisi samanhenkistä seuraa.”
Kurre ei olisi ollut asiasta niin varma, mutta päätti olla sanomatta sitä ääneen.
”Niin, no… Eihän sitä tiedä, ennen kuin selvittää”, Kurre sanoi, vaikka olikin edelleen vastahakoinen ajatukselle, että aloittaisi itse keskustelun jonkun oppilaan kanssa. Hän tiesi kuitenkin, että Mesitähden tarkoitus oli hyvä. Sen vuoksi hän halusi näyttää arvostavansa päällikön ehdotusta.
”Niinpä”, valkea kolli vastasi tyytyväisen oloisena. Kurre oli aistivinaan hänessä myös pientä yllättyneisyyttä.
”En usko, että haavaani tarvitsee parannella enää kauaa”, Kurre maukui vaihtaen puheenaihetta. Hän jätti mainitsematta, että oli muutenkin jo paremmassa kunnossa, kun oli saanut syötyä kyllikseen. Vaikka kylkiluut näkyivät edelleen turkin läpi, ei nuorella kollilla ollut enää ollut niin heikko olo. Sen oli täytynyt johtua aliravitsemuksesta.
”Se on hyvä. Annetaan parantajien kuitenkin arvioida se”, Mesitähti sanoi. Kermanvärinen kolli vain nyökkäsi.
’Mutta kun en jaksa lojua täällä enää montaa päivää. Haluan jo saalistusharjoituksiin”, Kurre ajatteli kärsimättömänä. Entinen kotikisu olisi halunnut alkaa aktiiviseksi myös siitä syystä, että saisi harhautuksen jatkuvasti mielessä vellovista, synkistä ajatuksistaan. Hän kaipasi niin kipeästi kotiin, vaikka tiesi, ettei hänellä ollut sellaista. Ja vaikka joka kerta, kun savusilmäinen kolli ajatteli entistä kaksijalanpesäänsä, häneen iski se sama, sielun hukuttava ahdistuksen tunne, jonka tämä pelkäsi käyvän niin pahaksi, että oksentaisi. Kurre hätkähti ja palasi maailmaan ajatuksistaan. Mesitähti näytti siltä, kuin olisi kysymässä taas, oliko kaikki hyvin, mutta pysyikin hiljaa.
Samassa Liljatuuli saapui paikalle.
”Haavaasi täytyisi vilkaista taas”, pienikokoinen parantaja tokaisi.
”Toki”, Kurre vastasi. Tummanharmaa naaras tutkaili käpälää, ja paineli sitten tavalliseen tapaansa tuttua yrttihaudetta sen päälle.
”Onko se vielä kipeä?” Liljatuuli kysyi. ”Tarvitsetko vielä ensi yöksi unikonsiemeniä?”
”Vähän arka, mutta uskon pärjääväni yön jo ilman niitä, kiitos”, Kurre vakuutti. Liljatuuli nyökkäsi.
”Mitä luulet, kauanko sitä täytyy vielä parannella?” laiha kermanvärinen kolli tiedusteli.
”No, tarkkailisin sitä kyllä vielä parin auringonnousun ajan. Rupi ei ole vielä kovin paksu. Sinun täytyy kuitenkin varoa, ettet lyö sitä mihinkään uudestaan, kun lähdet täältä”, Liljatuuli vastasi lempeästi.
”Selvä, kiitos paljon, Liljatuuli”, Kurre maukui helpottuneena. Ei enää montaa päivää, että hän pääsisi ulos leiristä saalistusharjoituksiin.
”Voimmeko siis aloittaa harjoitukset heti kahden auringonnousun päästä?” entinen kotikisu kysyi toiveikkaana Mesitähdeltä, joka istui edelleen hänen ja Liljatuulen vieressä.
// Mesi?
