Kurre
//Kirjoittaja: Koivu
//Kotikisu | Eloklaanin reviiri
Kurre oli harjoitellut muutamaan otteeseen Mesitähden näyttämää hyökkäystekniikkaa saman vaanimisasennon kanssa. Mesitähti oli luvannut, että hän pääsisi kokeilemaan tekniikoita oikean riistan nappaamiseen sen jälkeen.
”Oikein hyvä, kyllä me näillä alkuun pääsemme”, Mesitähti sanoi heilauttaen häntäänsä ja jatkoi: ”Seuraavaksi tehtävänäsi on etsiä saalis ja yrittää saada se kiinni. Voit hyödyntää hajuaistisi lisäksi myös näköaistiasi; kun maa on mutainen, eläinten jäljet jäävät helposti näkyviin.”
Kurre ei oikein osannut lukea päällikön ilmettä. Oliko tämä tyytyväinen hänen liikkeisiinsä vai halusiko tämä vain kannustaa häntä surkeista liikkeistä huolimatta? Kurre tyytyi jälleen vain nyökkäämään ilmaisten, että oli ymmärtänyt ohjeen. Hän käänsi mutaiset tassunsa toiseen suuntaan ja lähti kävelemään eteenpäin, virittäen kaikki aistinsa riistan merkkien varalle. Parin hännänmitan päässä hän kuitenkin kääntyi vielä Mesitähden puoleen.
”Mitä jos eksyn metsään? Kaikki näyttää niin samalta täällä.”
”Et sinä eksy ja jos eksyt, tunnistat kyllä hajumerkkimme reviirin rajalla”, Mesitähti vakuutti hieman huvittuneen oloisena.
”Ai, niin joo”, Kurre maukaisi nopeasti, kykenemättä hymyilemään. Hän ei ollut huvittunut mistään sen päivän jälkeen, kun oli jättänyt kaksijalkalan, vaikka pystyi kyllä ymmärtämään toisinaan, miksi toisia kissoja huvitti.
”Lykkyä tykö!” valkea päällikkö toivotti, kun Kurre suhahti eteenpäin saniaisten läpi.
Hän mietti, seuraisiko Mesitähti häntä nähdäkseen, miten hän onnistuisi. Mutta väliäkö sillä, hän ajatteli. Entinen kotikisu halusi kaikista eniten todistaa itselleen, että osaisi saalistaa; että hän oikeasti pärjäisi yksin luonnossa.
Hetken käveltyään Kurre pysähtyi tarkkailemaan ympäristöään tarkemmin. Mesitähti oli opastanut hyödyntämään maassa näkyviä jälkiä, mutta mutainen maa Kurren ympärillä oli niin sotkuinen, ettei hän osannut tunnistaa, oliko jokin pieni eläin liikkunut siellä, saatikka mihin suuntaan. Hän oli tunnistavinaan muutaman tassunjäljen ja pohti, oliko metsästyspartio kenties jo ollut täällä tänään ja säikyttänyt kaiken lopun riistan jonnekin kauemmas. Äkkiä Kurren korvat värähtivät. Jostakin läheltä kuului rapinaa. Kurre käänsi katseensa vasemmalle ja nuuhki ilmaa. Hiiri!
Pieni jyrsijä nakersi jotakin muutaman ketunmitan päässä, pienen puun juurella. Kurre ei nähnyt sitä kunnolla, sillä kermanvärisen kissan ja pikkuruisen hiiren välissä oli pensas. Se oli todennäköisesti pelastanut tilanteen, sillä hiiri ei ollut huomannut Kurren pysähtyneen pensaan taakse. Vaalearaitainen kolli kyyristyi jälleen harjoittelemaansa vaanimisasentoon ja yritti kiinnittää huomiota häntänsä laskemiseen, vaikka vihasi sitä tunnetta, kun tuuhea häntä hipaisi märkää, likaista metsämaata. Kurre lähti varovasti hiipimään hiirtä kohti pensaan viertä pitkin. Pensaan jälkeen ei ollut kuitenkaan enää mitään, mihin kolli olisi voinut maastoutua. Häneen iski epävarmuus. ’Se on liian kaukana.’
Kurre ei olisi mitenkään päässyt tarpeeksi lähelle ilman, että hiiri näkisi hänet. Hän muutti strategiaansa; hänen täytyisi nyt olla nopea. Entinen kotikisu liikkui vielä pari askelta vatsa maata viistäen, keikautti takapuoltaan kerran nopeasti puolelta toiselle ja ponkaisi hiirtä kohti kahdella suurella loikalla. Ensimmäiseen loikkaan noustessa hiiri kuitenkin huomasi Kurren, jähmettyi sekunniksi sekä pinkaisi juoksuun. Kurren onnistui läimäyttää hiiren takapuolta kynsillään, mutta ei osunut kunnolla. Hetken aikaa tämä jahtasi hiirtä, kunnes se katosi jonnekin aluskasvillisuuden sekaan.
”Hiirenpapanat!” Kurre sihahti turhautuneena istuutuessaan alas sammalmättäälle. Entinen kotikisu lipaisi hermostuneena tassuaan. Nuori kolli ei ollut enää niin varma siitä, olisiko hänestä metsäkissaksi.
’Ei minusta tule koskaan mitään’, hän ajatteli, kun synkkyys valtasi hänen mielensä jälleen. Mitä jos hän olikin vain huono kaikessa? Ehkä hän oli niin viallinen, että hänen kohtalonsa olisi vain epäonnistua kaikessa kerta toisensa jälkeen. Ehkä hänen kaksijalkansa oli ollut oikeassa.
’Olen surkea kissa. Ei minun pitäisi edes olla olemassa.’
Kurre kyykistyi alas silmät sumeana ja hukkui itsesäälin kierteeseen.
’Miksi luulin, että minusta olisi villikissaksi, jos en kerran osaa edes olla kotikisu? Miksi edes innostuin ajatuksesta? Mitä mielihyvää Mesitähti saa siitä, kun uskottelee, että minusta voisi tulla jotakin, kun en kerran opi mitään?’
Kurre kadotti ajantajun, eikä tiennyt kuinka kauan oli kyyhöttänyt apeana paikallaan, kun sananjalat hänen takanaan sihahtivat. Kurre kääntyi ja oli mielessään jo hyväksynyt, että kettu tai mäyrä olisi tullut viemään hänet pois, kun Mesitähti jolkutti hänen viereensä.
”Mitä kävi? Oletko sinä kunnossa?” hän kysyi huolestuneen oloisena. Kurre ei halunnut katsoa valkean kollin sääliviin silmiin.
”Hiiri pääsi karkuun. En usko, että minusta oikeasti on tähän”, Kurre totesi monotonisella äänellä ja yritti samalla palata takaisin maailmaan sekavista ajatuksistaan.
”Hei, sehän oli vasta ensimmäinen yrityksesi! Harva klaanisyntyinen oppilaskaan onnistuu heti ensimmäisellä kerralla”, Mesitähti muistutti.
”Minun olisi ehkä pitänyt sanoa se sinulle, ennen kuin lähdit etsimään riistaa”, vanhempi kolli jatkoi pahoittelevalla äänensävyllä.
Kurre nosti päätään. Oliko hän sittenkin vain odottanut itseltään liikoja? Ehkä hänen täytyisi yrittää vielä, jotta voisi olla varma, että ei ollutkaan siinä huonompi kuin muut. Mesitähti oli ilmeisesti huomannut hänen katseensa kirkastuvan, sillä tämän kasvoille nousi taas hymy, kun hän maukui:
”Yritä vielä uudelleen. Liikkeesi olivat hyviä! Voimme toki myös jatkaa huomenna, jos olet liian väsynyt.”
Kurre olisi halunnut jatkaa, mutta sisimmässään hänestä tuntui, ettei hän kestäisi enää toista epäonnistumisen tunnetta.
”Jos jatketaan huomenna. Lepo tekisi hyvää”, kermanvärinen kolli vastasi pidättäen huokausta, mutta ei katsonut Mesitähteä silmiin. Hän ei osannut tulkita Mesitähden reaktiota, mutta tämä vain vastastasi myöntyvästi ja sipaisi Kurren lapaa hännällään, ilmeisesti merkiksi seurata. Vai oliko se sittenkin lohduttava ele?
Kurre käveli Mesitähden perässä monien tassujen mutaan muodostamaa polkua pitkin leiriä kohti. Kun Eloklaanin leirin sisäänkäyntiä koristavat suuret kivet ilmestyivät jo näkyviin, Kurre sai äkkiä tuulen mukana vainun. Hän pysähtyi suuret, kermanväriset korvat höröllä. Mesitähti ei huomannut, että hän oli jättäytynyt jälkeen ja tämä jatkoi matkaa leirin sisäänkäyntiä kohti. Kurre kääntyi ja hiipi hiljaa saniaisryppään sekaan. Hänen edessään orava kaivoi maata suuren männyn juurella. Se oli selkä Kurreen päin sekä vain noin kahden ketunmitan päässä. Kurre kyyristyi äkkiä, keskitti terävän katseensa oravaan, otti muutaman hitaan askeleen eteenpäin saniaisten seassa ja hyökkäsi kynnet ojossa. Kollin etutassut laskeutuivat täydellisesti oravan niskaan, ja kun tämä rimpuili päästäkseen irti, Kurre painoi saaliin maata vasten ja näykkäisi sen nopeasti hengiltä.
’Minun ensimmäinen saaliini!’ entinen kotikisu ajatteli tohkeissaan. Hänen synkät ajatuksensa olivat siinä samassa kadonneet tiehensä. Kurre hätkähti kuullessaan rasahduksen.
”Mahtavaa!” Mesitähden ääni kuului hänen takaansa. Hänen äänestään tunnisti leveän hymyn. Oliko päällikkö nähnyt kaiken? Ensimmäistä kertaa Kurre tunsi pientä ylpeyttä itsestään. Hän ei ollut uskoa silmiään tuijottaessaan juuri nappaamaansa saalista.
”Kiitos. En voi uskoa, että onnistuin! Näitkö sinä sen?” Kurre maukaisi tohkeissaan, silmät pyöreinä, vaikka ei saanutkaan isoa hymyä kasvoilleen. Nuorta kollia syyhytti päästä jatkamaan harjoittelua heti huomenna.
// Me sí? :’)
