Kurre
//Kirjoittaja: Koivu
//Kotikisu | Eloklaanin reviiri
Mesitähti oli kertonut Kurrelle rajapartioista, metsästyspartioista sekä Eloklaanin varapäälliköstä, Minttuliekistä. Partioista kuuleminen nosti hänen mielenkiintoaan klaanielämää kohtaan vain entisestään. Partiointi kuulosti tärkeältä, ja Kurre pohti mielessään, pääsisikö koskaan itse mukaan seuraamaan partiota sitten, kun hänen käpälänsä olisi taas kunnossa.
”Oletko sinä koskaan saalistanut?” Mesitähti kysyi.
Kurre mietti, mitä tämä oikein ajoi takaa kysymyksellään. Hän ei ollut saalistanut eläessään hiiren hiirtäkään. Ei tietenkään ollut, kun ei hänellä ollut koskaan ollut syytä opetella. Eikä ketään, joka olisi näyttänyt mallia. Häntä ei kuitenkaan enää hävettänyt myöntää sitä Mesitähdelle, joka oli aina vaikuttanut niin hyväksyvältä hänen kotikisuidentiteettinsä suhteen.
”En ole”, Kurre vastasi valkealle kollille.
”Haluaisitko opetella? Siis sitten, kun käpäläsi on täysin kunnossa”, Mesitähti kysyi tarkentaen.
’Mitä hän oikein tarkoittaa? Pääsisinkö tosiaan metsästyspartion mukaan?’ nuori kolli mietti, tarkentaen katseensa päällikön silmiin.
”Olisihan se hyvä”, Kurre kuitenkin totesi vain, näyttämättä mitään tunteita, vaikka hän todellisuudessa koki vahvan helpotuksen sekaista innostusta. Mesitähti nyökkäsi hymyillen tavalliseen tapaansa. Olisihan hänen pakko opetella, jotta alkuunkaan tulisi selviämään luonnossa, Kurre ajatteli. Hänen silmänsä epätarkentuivat jälleen, kun hän kävi läpi mielessään kuvitelmia siitä, miten etsisi riistan hajuja metsässä ja nummilla, ihka oikeiden sotureiden kanssa. Hänen oli tarkoitus kysyä vielä Mesitähdeltä, tarkoittiko tämä, että voisi opastaa Kurrea saalistamisessa, mutta päällikkö oli ehtinyt jo nousta ylös.
”No, mutta, minun täytyy nyt kyllä aloittaa päivän askareet. Muista sinä vielä lepuuttaa jalkaasi tänään ja syödä kunnolla. Nähdään myöhemmin!” valkea kolli maukaisi.
”Tietysti. Nähdään!” nau’uin pikaisesti, ennen kuin päällikkö lähti astelemaan Minttuliekin suuntaan. Minttuliekkiä ympäröivästä kissojen ryppäästä hän tunnisti silloin leiriin saapuessa vastaan tulleen kaksikon, Pohjaharhan ja Närhitassun. Närhitassun täytyi olla suunnilleen hänen ikäisensä, Kurre arveli. Hän pohti, millaista olisi olla soturioppilas. Koulutus oli varmasti rankkaa, hän tuumi. Hän yritti painaa mieleensä, että kysyisi Mesitähdeltä seuraavalla kerralla myös jotakin oppilaiden koulutuksesta.
Kurre päätti laahustaa takaisin parantajan pesälle. Liljatuuli katsahti pesän suuaukolle hänet nähdessään.
”Mietinkin, minne sinä katosit. Ehdin jo huolestua, että lähdit metsään tuon haavan kanssa”, parantaja maukui.
”En nyt sentään. Kävin syömässä ja juttelemassa Mesitähdelle”, Kurre tokaisi. Hän mietti, olivatko Liljatuuli ja Mesitähti vain hyviä esittämään välittävänsä, vai olisivatko he oikeasti voineet huolestua hänen vuokseen? Kurre ravisti nopeasti takatassuaan. Kermanvärinen kolli muistutti itselleen, ettei se ollut mahdollista. Eiväthän klaanikissat edes tunteneet häntä. Hän tassutti sammaltensa päälle ja asettui siihen. Nuoren, kotikisusyntyisen kissan sisällä tuntui tyhjältä.
’Eivät he minusta välitä. Ei kukaan välitä’, tämä totesi mielessään.
Äkkiä hän tunsi olevansa taas täysin lamaantunut, kuin pelkkä tassun liikautuskin olisi ollut maailman raskain tehtävä. Hän toivoi vain nukahtavansa, jotta pääsisi jonnekin muualle, pakoon ajatuksistaan.
Kun Kurre heräsi torkuiltaan, aurinko oli edelleen ylhäällä. Hän epäili kuitenkin nukkuneensa aurinkohuipun yli. Raidallinen kolli räpytteli savuisia silmiään tottuakseen taas kirkkauteen. Hän huomasi, että molemmat parantajat olivat poissa pesästä. Kai heillä oli tehtävää jossakin muuallakin, Kurre päätteli. Kermanvärinen kolli muisti, että Liljatuuli oli kehottanut häntä muistamaan puhdistaa haavaa itse tasaisin väliajoin, vaikka ei kuulemma liian usein. Kurre kurkotti vasempaan etukäpäläänsä ja alkoi nuolla tätä kauttaaltaan puhtaaksi. Siinä maistuivat yrttihauteen jämät, mikä sai kollin irvistämään ja lipomaan kieltään ilmassa. Kun tassu sekä haava oli pesty, siirtyi tämä toisen tassun polkuanturoihin. Kurrea ällötti vieläkin hiukan, miten paljon likaa polkuanturoihin tarttui luonnossa. Hän oli tottunut siihen, että ne pysyisivät pehmeinä ja sileinä.
Juuri, kun Kurre sai pesuhetkensä lopetettua tältä erää, hän haistoi Mesitähden lähellä pesän suuaukkoa. Valkea kolli asteli rauhallisin askelin sisälle pesään.
”Hei taas, Kurre. Anteeksi, kun lähdin niin äkkiä aamulla. Ajattelin, että keskustelumme jäi vähän kesken”, Mesitähti maukui asetuttuaan istumaan hännänmitan päähän sammalvuoteestani.
”Ei se mitään. Ymmärrän, että sinulla on velvollisuuksia”, Kurre vastasi kunnioittavasti.
”Niin, ja olisi minulla vielä lisää kysyttävää mielessä”, nuori kolli lisäsi empien.
”Kysy pois vain”, Mesitähti kehotti nyökäten.
Kurre mietti hetken hiljaa, mistä aloittaisi. Päällikkö vain odotti maltillisena.
”Tuota… Kun puhuit siitä saalistamisesta… Tarkoititko, että sinä voisit opettaa minua?” entinen kotikisu kysyi hämmentyneellä äänensävyllä, katsoen Mesitähteä kysyvästi. Hän toivoi, ettei vaikuttanut täysin kirpunaivoiselta päällikön silmissä. Kurre kuitenkin luottaisi Mesitähteen enemmän, kuin täysin tuntemattomista kissoista koostuvaan metsästyspartioon, vaikka hänen tassujaan syyhyttikin päästä joskus mukaan sellaiseen.
//Mesi?
