Kurre
//Kirjoittaja: Koivu
//Kotikisu | Eloklaanin reviiri
Kurre tuijotti hänen piilopaikkansa löytänyttä, tuntematonta valkeaa kollia, jonka korvissa oli vaaleanruskeaa ja jonka kasvot olivat täynnä arpia.
”Hei, minä olen Mesitähti, Eloklaanin päällikkö. Kuka sinä olet?” kissa kysyi rauhallisella äänellä. Äänensävy ei auttanut mitään, sillä Kurren sydän tuntui jyskyttävän kovempaan tahtiin kuin hirviön jalat.
”Tule vain esiin, me emme tee sinulle mitään pahaa”, tämä hurjannäköinen, arpinen kissa jatkoi. Hänen täytyi olla oikea metsäkissa, nuori kolli päätteli. Mutta mikä kumma oli Eloklaani? Ja miksi muukalaisella oli niin pitkä, omituinen nimi?
Kermanvärinen kotikisu nousi hitaasti jaloilleen selkäkarvat pystyssä, koettaen näyttää mahdollisimman suurelta, mutta kykenemättä piilottamaan pelkoaan. Kolli tiesi näyttävänsä heikolta, sillä hänen luunsa paistoivat turkin läpi. Metsäkissan yritys vaikuttaa ystävälliseltä olisi varmasti vain yritys hämätä. Ei heihin voinut luottaa. Kurre oli kuitenkin jokseenkin helpottunut, ettei tämä metsäkissa näyttänyt läheskään niin karmivalta, kun kotikisu oli mielessään kuvitellut. Kissa näytti aivan normaalin täysikasvuisen kissan kokoiselta, eikä hänellä ollut edes pitkiä, paksuja pedon hampaita. Oikeastaan tämä oli melko siro kolliksi, mutta lisäksi paljon hyväkuntoisemman näköinen kuin Kurre.
Kurren teki mieli olla vastaamatta ja juosta pois paikalta, mutta hänen voimansa eivät olisi riittäneet enää kauas. Mesitähdeksi esittäytynyt kissa katsoi Kurrea edelleen tyynesti, odottaen vastausta. Mesitähden takana muutama muu metsäkissa tuijotti Kurrea kysyvästi.
”Olen Kurre. Miksi luottaisin siihen, että teillä ei ole pahat aikeet?” hän sähähti varautuneena, katsetta irrottamatta.
”Rauhassa nyt. Jos tahtoisimme sinulle pahaa, niin olisimme ajaneet sinut heti pois reviiriltämme”, Mesitähti sanoi rauhallisena.
”Tai hyökänneet kimppuusi”, päällikön takana seisova vaaleanharmaa naaras lisäsi. Kurre oli näkevinään tämän painelevan kynsiään maata vasten jännittyneenä. Kolme muuta kissaa vaikuttivat rennommilta. Yksi heistä, kermanvärinen pieni naaras, katsoi Kurren käpälää huolestunut ilme kasvoillaan. Oliko tuo sääliä vai myötätuntoa? Nämä metsäkissat eivät tosiaankaan vaikuttaneet ilkeiltä. Kurren selkäkarvat siloittuivat hiljalleen. Hänen epäilyksensä kissoja kohtaan ei kuitenkaan hälvennyt.
”Olen pahoillani, että tunkeuduin reviirillenne. Ei ollut tarkoitus”, Kurre maukui toiveikkaana siitä, että kissat päästäisivät hänet menemään. Hän painoi päänsä alas. ”Se ei tule toistumaan enää, nyt kun tiedän.”
Kermanvärisen kollin turkkia pisteli epämukavasti, kun Mesitähti arvioi häntä vihreillä silmillään. Kurren olisi tehnyt mieli kysyä, mikä Eloklaani oikein oli, mutta hänen empiessään tämä valkea päällikkö avasi suunsa jälleen.
”Kotikisut eksyvät tänne harvemmin. Onko sinulla kaikki hyvin?”
”En minä ole kotikisu”, Kurre sanoi, mutta ei kuulostanut niin vakuuttavalta kuin oli yrittänyt. Kolli tunsi itsensä edelleen kotikisuksi, vaikka tiesi, ettei tulisi koskaan enää palaamaan kaksijalkalaan. Hän tuijotti ruohikkoa apea ilme kasvoillaan ja jatkoi:
”Tai oikeastaan olin ennen, mutta en enää. Ja pärjään kyllä, kiitos kysymästä.”
Kurre kääntyi lähteäkseen, vaikka ei uskonut itsekään, että pärjäisi yksin metsässä vertavuotavan jalkansa kanssa. Jos hän törmäisi johonkin isoon petoeläimeen, hänen mahdollisuutensa selvitä olisivat kirpunpapanoita pienemmät. Kolli asteli hitaasti poispäin yrittäen peittää ontumisensa. Haavoittunut käpälä tuntui koko ajan aremmalta.
”Odota”, kuului hänen takaansa.
// Mesi? (ps. Kurre voi lopulta suostuu tuleen leiriin esim. parantajan tai ruuan perässä, kun sil ei oo muuta vaihtoehtoo)
