Laku
//Kirjoittaja: Käärmis
//Hahmon sijainti:
//Kujakissayhteisön pesä
Tassutin pitkin kujaa mukana partiossa. Olin joutunut mukaan, koska minulla ei ollut ollut parempaakaan tekemistä. Nyt minä sitten kuljin partiossa, jossa oli lisäkseni Valas ja Leopardi.
“Hei, Laku”, Valas naukui jättäytyen vierelleni kävelemään. Hymyilin kollille lempeästi. Oli mukavaa, kun muut yhteisön kissat halusivat oma-aloitteisesti tulla juttelemaan ja tutustumaan minuun.
“Hei vaan, Valas! Miten sinulla on mennyt?” kysyin kehräten leppoisasti.
“Olen ajatellut taas pitkästä aikaa Iltaruskon kuolemaa. Minusta oli kovin harmillista, että emme koskaan voineet tutustua toisiimme kamalan hyvin, mutta olen jo alkanut tottua asiaan. Kunnioitan hänen muistoaan ajattelemalla niitä asioita, joita hän sai aikaan”, Valas naukui. Pukkasin häntä hellästi kylkeen.
“Uskon, että hänen kuolemansa jäi varmasti mieleen. Sinä olis kai hänen viimeisillä hetkillään hänen vierellään, eikö?” kysyin varovaisesti. Valas nyökkäsi.
“Oli vain sääli, että emme kerenneet viettää enempää aikaa yhdessä”, hän huokaisi. Hymyilin lempeästi.
“Kyllä se siitä. Olisin halunnut joskus myös tutustua häneen. Hän oli luultavasti ihan mukava kissa”, totesin. Valas nyökkäsi. Hän loikkasi pian erään kaksijalanpesän ympäröivälle aidalle ja tassutti sitä pitkin. Hän katseli sieltä alas kiinnostuneen näköisenä ja ilmeisesti tutki, jos siellä olisi ollut jotain.
“Täällä on lintuja”, Valas naukui taakseen ja oli nyt kyykyssä aidalla. Katsoin häneen kehräten. Lintu olisi ollut mainio nappaus, etenkin kaksijalkalasta.
Tunsin pientä surua ajatellessani, miten olisin voinut vielä elää rauhassa kaksijalanpesässä Lunan kanssa kotiväkemme kanssa, mutta nyt olimme jumissa yhteisössä. Toki olin alkanut tottua siihen. Se ei ollut enää niin kamala ajatus kuin se oli joskus aluksi ollut.
Ajatukseni keskeytti karmea haukku. Kuulin Valaan rääkäisevän ja silmänräpäyksessä sekä minä, että Leopardi olimme aidalla katsomassa alas. Valas seisoi selkä köyryssä suurta ja pörröistä mustavalkoista koiraa vastapäätä. Sen häntä oli riemukkaasti kippurassa sen selän ylöpuolella ja sen korvat olivat Valaaseen päin.
Koira haukkui kovaäänisesti ja syöksyi Valasta päin. Olin kuin kivettynyt aidalle katsoessani, kun koira syöksyi kohti kollia ja tämä yritti taistella ja kynsiä tätä parhaansa mukaan.
Minua kylmäsi, kun näin miten koira onnistui upottamaan hampaansa Valaan kohotettuun etutassuun, kun kolli oli yrittänyt huitaista sitä kynsillään. Olisin halunnut auttaa, mutta en voinut vieläkään liikkua. En voinut muuta kuin katsella kuinka koira syöksyi kohti avutonta yhteisöläistä ja riepotti tätä niskanahasta. Vesi roiskui, kun puremajäljistä Valaan niskassa alkoi pursuta verta.
Minua alkoi kuvottaa ja olin tipahtaa aidalta, mutta tunsin Leopardin painautuvan minua vasten.
“Emme voi voittaa tuota. Valas on mennyttä”, naaras henkäisi. Kylmät väreet puistelivat minua ja aloin sihistä aidalta huitaisten jykevää tassuani kohti alempana riehuvaa koiraa.
Koiran katse kääntyi ylhäällä kököttäviin kissoihin ja sen silmissä välähti pelon hiven, mutta se kuitenkin edelleen räksytti ja murisi vaikka se päästikin jo irti veltostuneesta Valaasta ja peruutti kauemmas.
Kaksijalanpesän liikkuva seinä rävähti auki, kun päästin pitkän sihinän ja mourunan ja sieltä asteli kovaa vauhtia kaksijalka. Se huusi kauhistuneella ja raivostuneella äänellä koiralle ja mustavalkoinen elukka alkoi vikistä ja hiippailla hiljaa takaisin sisään kaksijalanpesään.
Loikkasin alas aidalta ja tartuin kiinni Valaan velttoon kehoon. Loikkasin kollia suussani pitäen takaisin ylös aidalle ja sitten alas aidalta. Tiesin, että häntä ei voinut pelastaa, mutta silti jokin minussa halusi viedä hänet yhteisön parantajien luokse hoidettavaksi.
“Jätä hänet. Emme voi kantaa häntä koko matkaa takaisin. Hän on muutenkin jo kuollut”, Leopardi naukui, kun kannoin Valasta niskanahasta kohti kotipesää. Katsoin häneen tuskasta täyteläisin silmin.
“Mutta-”, aloitin laskien Valaan ruumiin maahan, mutta Leopardi keskeytti minut hännän heilautuksella.
“Emme voi pelastaa häntä, eikä ole järkeä viedä hänen kuollutta ruumistaan takaisin pesään. Se ei auta, se ei pelasta häntä”, naaras naukui laskien häntänsä lavalleni. Hänen katseensa oli lempeä ja hän näytti olevan aidosti pahoillaan siitä, että joutui määräämään, minut jättämään kollin ruumiin.
Huokaisin ja siirsin Valaan ruumiin läheisimpään pensasaitaan toivoen, että mikään ei pääsisi syömään hänen ruumistaan sieltä.
Katsoin vielä taakseni sinne mihin olin Valaan jättänyt, kun palasimme Leopardin kanssa takaisin kaksijalanpesään.
Luna tuli minua heti vastaan päästessämme takaisin pesään. Hän katsoi minua lempeästi, mutta huomasi nopeasti, että kaikki ei ollut hyvin.
“Mikä on, Laku?” hän kysyi siirtyen sivulleni ja painautuen minua vasten.
“Valas kuoli partiossa”, naukaisin ääni värähtäen. “Hän huomasi erään kaksijalanpesän pihalla lintuja ja alkoi vaania niitä, mutta koira hyökkäsi hänen kimppuunsa. Se repi hänet niin rajusti, että Valas ei olisi voinut selvitä kuin vain todellisella ihmeellä”, jatkoin vielä. Luna painautui minua vasten ja talutti minut meidän yhteiselle nukkumapaikallemme.
“Tärkeintä on se, että sinä olet turvassa”, Luna naukui, kun pääsin makuulle. Hän alkoi hellitellä minua pitkillä nuolaisuilla ja kehräsi samalla rauhoittavasti, mutta en siltikään osannut rauhoittua.
“Olisin voinut yrittää auttaa, mutta en saanut itseäni liikkeelle. En edes yrittänyt auttaa. Jos olisimme yhdessä käyneet sitä koiraa vastaan, Valas ei olisi välttämättä kuollut”, mumisin heikosti maaten siinä Lunan vierellä. Hän laski häntänsä selälleni.
“Älä syytä itseäsi. Se koira olisi voinut repiä sinutkin riekaleiksi, jos olisit mennyt väliin ja silloin minä olisin jäänyt yksin. Nyt voisit mennä unille ja sitten kun heräät, voimme tehdä jotain yhdessä”, naaras naukui. Huokaisin, mutta päästin pienen hymyn kasvoilleni. Olin niin kiitollinen kumppanistani. Olin niin kiitollinen, että minulla oli hänet. Laskin siis pääni ja suljin silmäni antaen kehoni rentoutua ja mieleni lipua pois.
//Uni.//
Heräsin ja näin olevani jossain aivan muualla. Olin pensaikossa kaksijalkalan rajalla. Kuulin kuiskauksen takaani ja käännyin ympäri nähden Lunan valkoisen hahmon iltahämärässä.
“Mitä sanoit?” kysyin kuiskaten, koska oletin meidän piilottelevan joltakin. Luna käänsi katseensa minuun.
“Sanoin, että meidän täytyy laittaa töpinäksi, jos aiomme keretä tarpeeksi kauas, ennen kuin muut lähtevät etsimään meitä”, naaras kuiskutti ja käänsi katseensa taas eteenpäin. Hän vilkuili metsään ja käänsi korviaan taakse.
“Minne olemme menossa?” kysyin hiljaa ja hiivin kumppanini vierelle hiljaa. Hän katsoi minuun hämmentyneenä ja pudisteli päätään.
“Unohditko jo itse oman suunnitelmasi? Kun kerroin odottavan pentuja, sanoit että haluaisit kasvattaa ne jossain muualla, ja silloin sinä keksit suunnitelman karata yhteisöstä ja asuttautua jonnekin kauas pois. Myöskin sanoit sillä, että välttäisit meiltä saman kohtalon kuin Valaalla”, naaras naukui ja katsoin häneen hämmästyneenä. Olinko minä tosiaan keksinyt jotain tuollaista?
“Aivan”, naukaisin kuin olisin tajunnut mistä hän puhui, vaikka minulla ei ollut hajuakaan siitä miten olimme pensaikkoon edes päätyneet.
“No niin mennään tai meille tulee kiire. Jos emme pistä hieman vauhtia, meidän lähtömme huomataan pian ja silloin olemme pulassa”, Luna naukui ja lähti hiippailemaan ulos pensaikosta ja kohti metsää.
Jännitys kihelmöi tassuissani ja hiippailin kumppanini perässä jännityksen rätistessä yllämme. Tuntui siltä, että kaikki askeleemme ja hengityksemme oli äänekkäämpää kuin koskaan aikaisemmin.
“Laku!” Lunan parkaisu kuului edestäpäin. Nousin pystyyn ja ryntäsin eteenpäin nähden kauhukseni kuinka koira riepotti kumppaniani suussaan. Hengitykseni tuntui salpaantuvan minun katsellessa elukkaa, joka piteli valkeaa naarasta otteessaan ja katsoi minua kuin iloisena siitä, että saattoi nähdä tuskan kasvoillani.
“Luna! Odota, minä tulen!” huudahdin ja ryntäsin ajattelematta eteenpäin kohti koiran naamaa. En voinut antaa sen repiä Lunaa niin kuin Valas oli revitty. Loikkasin eteenpäin kynsien koiran naamaa ja tunsin sen turkin kynsissäni. Painoin kynsiäni sen nahkaan ja vedin niitä pitkin sen kasvoja. Sydämeni hakkasi rinnassa, kun koira päästi ulvahduksen, tiputti Lunan ja syöksyi minua kohti.
Parkaisin, kun elukan terävät hampaat porautuivat lihaani ja sai aikaan haavat, jotka alkoivat heti vuotaa verta. Luna katsoi minua ja koiraa järkyttyneenä ja minä yritin keksiä parhaani mukaan, miten voisimme voittaa elukan.
Ajatukseni katkesivat, kun koira taas kiepahti ympäri ja otti Lunan kamalaan kitaansa. Se riepotti naarasta kuin saaliseläintä ja Luna parkui kauhuissaan. Sydämeni jätti lyönnin välistä, kun koira iski leukansa kiinni ja järkyttävä rusahdus kajahti metsässä.
“Luna!” huusin järkytyksestä halvaantuneena ja katsoin kuinka hänen hermoton ruumiinsa roikkui koiran leuoissa. Katsoin miten veri roiskui sen riepottaessaan kumppaniani ja heilutellessaan tämän elotonta ruumista sivulta sivulle uudestaan ja uudestaan. Minua alkoi yököttää ja heikottaa sitä katsellessa. En voinut uskoa, että tämä tapahtui. En voinut uskoa, että koira oli juuri murhannut Lunan, joka ilmeisesi vieläpä kantoi minun pentujani!
“Sinä karmea peto!” huusin ja syöksyin taas kohti koiraa. Se kuitenkin vain tarttui minuun terävillä hampaillaan ja heitti kauemmas. En mahtanut koiran voimalle mitään ja lensin muutaman ketunmitan kauemmas ja sillä välin otus katosi jo metsään.
Seuraava asia mitä tiesin oli se, kun nostin päätäni ja näin kaksijalanpesän korkeat seinämät ympärilläni. Luna nukkui vieressäni rauhallisesti ja vain harva kissoista oli jo hereillä. Minun kesti hetki tajuta mitä oli tekeillä, ja kun viimein sen ymmärsin, nousin ylös ja rupesin sukimaan turkkiani.
Turkkini sukimisen yhteydessä kuuntelin muiden yhteisön jäsenten varovaista liikehdintää, kun he heräilivät uniltaan ja alkoivat valmistautua päivän touhuihin. Kuuntelin, miten he vaihtoivat pari sanaa ystäviensä kesken ja alkoivat syömään, peseytymään tai muuten valmistautumaan partioon.
Kuulin myös pian kuinka Päivänsäde tuli alas valmistelemaan partioita. Kaikki elivät kuin Valas ei olisi koskaan kuollutkaan, kuin mitään ei olisi tapahtunut. Minua suretti ajatella, että muut eivät jääneet muistelemaan häntä sen enempää esimerkiksi jollain seremonialla. Annoin huokauksen paeta ulos suustani ja kuulin sitten kuinka joku lähestyi minua.
Nostaessani katsettani minua tervehti Päivänsäteen katse. Hän katsoi minuun rauhallisesti ja hänen ilmeensä ei kertonut minulle mitään.
“Nyt kun olet hereillä, voit tehdä itsesi hyödylliseksi”, hän aloitti edelleen rauhallisen oloisena. “Joten voisit siis lähteä partioon mukanasi Lyra ja Menninkäinen.”
“Selvä”, naukaisin. Tosiasiassahan minua ei partiointi kamalasti innostanut. Ei varsinkaan kun mukanani ei ollut edes minulle hieman tutumpia jäseniä. Lyran kanssa en ollut ollut tekemisissä juurikaan sen jälkeen, kun hän oli Cosmoksen kanssa tuonut minut yhteisöön ja Menninkäisen kanssa olin enintään partioinut.
Lähdin kuitenkin haluttomasta asenteestani huolimatta kohti suuntaa, jossa näin Lyran ja ajattelin sanoa hänelle, että meidät oli määrätty partioon.
“Huomenta, Lyra”, tervehdin naarasta kohteliaasti nyökäten hänelle samalla päätäni.
“Huomenta, Laku! Onko sinulla minulle kenties jotain asiaa?” Lyra kysyi arvokkaan kuuloisena. Nyökkäsin hänelle nopeasti.
“Päivänsäde sanoi, että meidän olisi tarkoitus lähteä partioon kolmin Menninkäisen kanssa. Minä, sinä ja Menninkäinen siis”, kerroin naaraalle. Hän katsoi minuun hiljaa ja nyökkäsi hitaasti.
“Hyvä on. Mennään sitten”, Lyra sanoi eikä vaikuttanut hänkään olevan kamalan mielissään lähtemässä. Nyökkäsin ja vilkaisin ympärilleni paikantaen Menninkäisen.
“Käyn van ensin hakemassa Menninkäisen”, naukaisin ja tassutin kohti kollia. Hän nosti katseensa tassustaan, jota hän oli parhaillaan pesemässä ja katsoi minuun.
“Hei Menninkäinen!” tervehdin heilauttaen häntääni iloisesti. Hän nyökkäsi tervehdykseksi. Liikauttelin tassujani hieman ja menin sitten asiaan.
“Meidän olisi tarkoitus mennä partioon. Sinä, minä ja Lyra. Joten lähdetäänkö?” kysyin. Menninkäinen nousi ylös ja venytteli.
“Kai se sitten täytyy”, hän naukaisi ja lähti kohti uloskäyntiä. Huomasin Lyran jo loikanneen ikkunalle ja vain odottavan meidän tulevan, kun hän h´loikkasi sitten ulos. Minä lähdin hänen peräänsä Menninkäinen kulkien takanani.
“Minä johdan”, Lura naukaisi heti, kun minä ja Menninkäinen saavuimme kuuloetäisyydelle. Nyökkäsin ja Menninkäinenkään ei laittanut vastaan. Lähdimme siis kulkemaan Lyran johdatuksella. Hän kulki eteenpäin rivakasti joukon kärjessä, kun taas minä kuljin hieman Menninkäisen edellä.
Kolli ei edes yrittänyt tulla edelleni ja oletin syyksi sen, että hän saattoi valvoa minua paremmin. En kuitenkaan jäänyt miettimään asiaa. Mieltäni nimittäin kalvoi taas kuvat koirasta ja kuolleesta Valaasta. Hän ei olisi ansainnut sitä kuolemaa. Olisin halunnut todella pelastaa hänet, mutta en vain mahtanut mitään. Minun tassuni olivat kuin kivettyneet silloin, enkä saattanut liikkua.
Päästin pienen huokauksen ja katselin ympärilleni. Huomasin Urhon kaivelemassa ruokaa roska-astioista Hyökyaallon kanssa. Mieltäni lämmitti ajatella kollia. Hän oli ollut minulle aina mukava ja avoin. Hän vaikutti todelliselta ystävältä.
Pian kuin aistien läheisyyteni kolli nosti katsettaan ja huomasi partion. Hän hymyili ja heilautti häntäänsä iloisesti tervehdykseksi. Nyökkäsin ja heilautin vastaukseksi myös omaa häntääni.
“Piiloon!” Lyran sihahdus sai minut taas keskittymään. Näin kaksijalan kulkevan kujalla koira pitkässä köynnöksessä kiinni. Muistelin miten minun kaksijalkani oli silloin lenkittänyt minua ja Lunaa narussa kiinni. Se sai ajatukseni hetkeksi harhailemaan ja tajusin liikkua vasta, kun Lyra tuli tönäisemään minua.
“Ai, joo. Piiloon!” naukaisin äkisti ja nousin lähimmäisen aidan päälle ja menin sen toiselle puolelle. Urhokin tuli sinne pian.
“Minä niin vihaan koiria! Kaksijalatkaan eivät ole mitään kaikkein mieluisimpia, mutta niiltä on sentään helppo päästä karkuun. Ne ovat niin hitaita ja kömelöitä, että eivät koskaan saisi minua kiinni”, ruskea kolli naukui. Nyökkäsin kehräten ja yritin vilkuilla kujalle nähdäkseni oliko vaara ohi, mutta siellä kaksijalka edelleen kulki koiransa kanssa.
Kun vilkaisin kujalle hetken päästä uudestaan huomasin kaksijalan jo katoilevan horisonttiin ja loikkasin aidalle ja siitä takaisin kujalle.
“Vaara ohi!” puuskahdin kovaäänisesti ja muutkin kissat alkoivat ilmestyä piiloistaan. Lyra saapui vierelleni Menninkäinen perässään.
“Ensi kerralla pysyttelet lähellä. Emme voi päästää sinua katseestamme, mutta onneksi Urho tuli katsomaan perääsi”, Menninkäinen naukaisi katsoen minuun silmät hieman sirillä. Lyra vain asettui edelle taas.
“Lähdetään. Meidän täytyy jatkaa partio loppuun”, naaras naukaisi ja lähti johtamaan taas partiota.
Partion palatessa takaisin vanhalle kaksijalanpesälle halusin vain syöksyä ensimmäisenä Lunan vierelle. Katselin pesässä ympärilleni, mutta kumppanistani ei näkynyt jälkeäkään. Hän oli luultavasti ulkona ja minun täytyi siis odottaa.
Juuri, kun olin suuntaamassa makuualusillemme tunsin tassussani jotain terävää, kuin piikki. Vilkaisin alas ja huomasin Riemun, joka oli upottanut terävät kyntensä ja hampaansa valkeaan tassuuni.
“Sinä et pääse karkuun muukalainen!” pieni kolli murisi. Puhkesin heti kehräyskeen. Enhän minä voinut olla hänelle vihainen. Riemu oli vain innokas pentu, joka halusi leikkiä.
“Pääsempäs! Olen kaikista mahtavin muukalainen!” huudahdin riemukkaasti ja karistin pennun tassustani lähtien karkuun hitaasti, jotta tämä saisi minut kiinni.
“Hei! Takaisin sieltä!” Riemu huudahti rynnätessään perääni. Miten suloinen hän saattoikaan olla.
