Laku
//Kirjoittaja: Käärmis
//Hahmon sijainti:
//Kujakissayhteisön pesä
Emme paljoa rupatelleen Ametistin kanssa enää. Hän ei vaikuttanut lämpeävän juttelulle ja kolli päätti mennä unille. Minunkin oli siis sama poistua ja siirtyä Lunan seuraan. Kumppanini odotti minua mielissään ja kyseli heti olinko onnistunut keskustelemaan Ametistin kanssa kunnossa.
“Kyllä minä hieman. Hän vaikuttaa vain hieman erakoituneelta. Saattaa olla, ettei hän halua tovereita vaan nauttii omasta yksinäisyydestään”, naukaisin hiljaa valkealle naaralle. Hän nyökkäsi ja katsoi minua kuparin katseellaan.
“Selvä. Käyppä sinäkin nukkumaan. Olet varmasti jo väsynyt pitkän päivän jäljiltä”, hän naukaisi ja asetuin häntä vasten pedillemme makaamaan.
Makoilin Lunan vieressä pedillämme. Turkki turkissa kiinni, me vain olimme. Lämpö kulki hänen ruumiistaan minun ruumiiseeni ja toisin päin. Rakkaus sykki suonissani ja kehossani kovempaa kuin mikään muu. Me kaksi yhdessä olimme tarpeeksi. Me olimme maailmalle tarpeeksi paljon. Vain me kaksi, yhdessä.
“Laku, minun olisi varmaan aika lähteä partioon”, Luna naukaisi rikkoen hiljaisuuden. Käänsin katseeni häneen hiljaa ja otin sisääni hänen ulkonäkönsä. Pistin mieleeni jokaisen karvan hänestä.
“Hyvä on. Pysy turvassa ja palaa takaisin niin nopeasti kuin vain pääset”, naukaisin ja taivutin kehoani niin, että pystyin sukaisemaan hänen päälakeaan. Naaras kehräsi hellästi ja nousi sitten viereltäni siirtyen kohti pesän uloskäyntiä. Katsoin hänen peräänsä hiljaa. Lämpö viereltäni hiipui pois ja katosi. Nyt tappelin yksin pesän viileyttä vastaan. Onnekseni turkkini oli kuitenkin tarpeeksi lämmin siihen, etten palellut.
“Tule pian takaisin”, mutisin vielä itsekseni kuin sanani olisivat ylettäneet vielä Lunalle ja kuvittelin hänen vastaavan minulle. Laskin pääni etutassuilleni ja suljin silmäni hiljaa.
