Laku
//Kirjoittaja: käärmis
//Hahmon sijainti:
//Kujakissayhteisön kaksijalkala
Maa oli vielä tassujeni alla kosteaa. Viime yönä oli satanut hieman. Se ei ollut ollut mitään sen rankempaa sadetta, mutta se oli meinannut pitää minut hereillä ja estää nukahtamisen täysin. Olin mielestäni tullut hieman herkemmäksi äänille.
Kujakissayhteisössä eläminen oli muuttanut minua. Se oli saanut minut hieman varaantuneemmaksi, vaikka ei se kyllä vienyt minulta vieläkään uteliasta ja ystävällistä luontoani. Paikka oli alkanut tuntua kutakuinkin kodilta. Se tuntui siltä, että sinne aina palattaisiin ihan sama mihin ja milloin lähtisi. Eihän se vieläkään ollut lempipaikkani, mutta kyllä siellä elämiseen oli tottunut.
“Laku! Keskitytkö sinä edes!” Silver edessäpäin kivahti. Se sai minut säpsähtämään hieman ja katsoin kollia hölmistyneenä, kunnes pudistin varovasti päätäni nolostuneena. Hopeanharmaa kolli tuhahti ja mutisi “Olisi pitänyt arvata.” tai jotain siihen suuntaan.
“Kuljemme tänään etelärajan lähistöllä ja tutkimme aluetta uusien kissojen varulta. Jos mitään ei löydy, käymme vielä pohjoisrajalla ja palaamme sitten takaisin”, hän naukaisi äkäisesti ja lähti sitten häntäänsä huikaisten johdattamaan kujapartiota. Hieman huokaisten lähdin tämän perään.
“-ja sitten se rotta vain katosi kuin tuhka tuuleen! En ymmärrä lainkaan, miten se on mahdollista!” Luna kertoi maaten vierelläni yhteisellä pedillämme. Hän oli tullut vain hetki sitten etsimästä ruokaa Hyökyaallon ja Riemun kanssa, mutta palannut vain muutamin roska-astioista tonkimiensa antimien kanssa takaisin. Naaras oli tietysti heti kertonut kysyessäni miten oli mennyt, kuinka hän oli melkein napannut rotan aivan itse.
“Ehkä on hyvä, että rotta katosi, eikä hyökännyt takaisin. Rottien puremat ovat aika vahvoja ja kivuliailta ja ne voivat helposti tulehtua – tai näin olen ainakin kuullut”, nau’uin kumppanilleni. Hän nyökkäsi hitaasti samalla hiljaa huokaisten. Pukkasin päälläni hänen kylkeään hellästi.
“Ei yksi rotan karkaaminen maailmaa kaada, pää pystyyn. Ensi kerralla nappaat sen varmasti, luotan siihen”, sanoin vielä hymyillen. Luna katsoi minua hetken, kunnes alkoi itsekin hymyillä.
“Niin. Taidat olla oikeassa”, valkea naaras myönsi ja katsoi sitten minuun pilke silmässä. “Tai ken tietää. Ehkä se rotta vielä kokoaa itselleen ison joukon muita rottia ja muistelee, kuinka yritin napata sen ja päättää siksi hyökätä näiden kanssa kimppuumme – tai ennemmin vain minun kimppuun”, Luna naurahti. Kehräsin.
“Niin, ken tietää.”
Vaihdoin hieman asentoani ja katselin nyt ulos pesästä sisäänkäynnin kautta. Se oli ehkä hieman hankalaa ottaen huomioon, että se oli melko kaukana makuupaikastamme ja kissoja kulki joko sen ohitse tai lävitse aina hyvin väliajoin.
“Miten kauan siitä onkaan, kun saavuimme tänne? Tuntuu, että ajantaju katoaa täysin, kun asustaa täällä. Päivät menevät toistensa kanssa sekaisin, enkä ole enää varma mitä tein eri päivinä”, totesin.
“Hyvä kysymys. Minullakaan ei ole harmainta aavistusta asiasta”, Luna naukaisi ja katsoi hänkin nyt samaan suuntaan. Sitten hän käänsi katseensa hitaasti minuun.
“Miksi mietit asiaa?” hän kysyi. Kohautin vain lapojani.
“Kunhan vain tykkään pohtia asiaa. Mutta ei käytetä liikaa aikaa sen ajattelemiseksi”, naukaisin nopeasti ja käännyin katsomaan taas kumppaniani. “Olisi mukavaa lähteä yhdessä kävelylle, vai mitä? Nyt kun minulla on kuitenkin Päivänsäteen luottamus, voisin käyttää sinua ulkona kävelyllä kanssani.”
“Käy minulle!” Luna naukaisi pirteästi ja nousi tassuilleen. Minä seurasin valkean naaraan esimerkkiä ja itsekin nousin tassuilleni, vaikkakin minä venyttelin siinä yhteydessä.
“Seuraa minua, kaunotar”, naurahdin kumppanilleni ja hän vain tönäisi minua kevyesti kylkeen ja nauroi. Lähdin johdattamaan naarasta ulos aivan vanavedessäni edelleen hieman naureskellen.
