Laku
//Kirjoittaja: Käärmis
//Hahmon sijainti:
//Kujakissayhteisön kaksijalkala
Tassutin ukkospolun reunaa kujapartion kulkiessa eteenpäin. Tylsempää asiaa mielestäni ei ollut kuin kujapartiot. Ei siellä oikeasti koskaan edes tapahtunut mitään. Aina vain kuljettiin ympyröitä muka etsien jotakuta, jonka napata mukaan yhteisöön, mutta ei siellä oikeasti ketään kulkenut.
Kaduin edelleen sitä, kun olin lähtenyt Cosmoksen ja Lyran mukaan. En saattanut uskoa vieläkään, että olin todella tehnyt jotain niin typerää. Minun olisi pitänyt tajuta, että meitä vedätettiin. Menetimme hyvän elämämme vain siksi, että joku typerä kissaryhmä halusi niin kipeästi lisää jäseniä, eivätkä osanneet niitä itse hankkia. Tai siis olivathan he periaatteessa osanneet, kun olivat saaneet Lunan ja minut mukaansa sekä ne muutamat muut kissat, jotka kujakissayhteisössä elivät.
Huomasin kaksijalan, joka käveli läheistä kujaa pitkin kohti sitä, jolla me olimme. Silmäni suurenivat, kun tajusin tunnistavani tämän kaksijalan. Sehän oli minun kaksijalkani! Minun ja Lunan! Katsoin sitä silmät suurina sillä aikaa, kun muut partion jäsenet luikkivat piiloon sitä. Se huomasi minut, huudahti ja lähti minua kohti. Kuitenkin tunsin niskassani hampaat ja joku lähti raahaamaan minua mukanaan. Laitoin vastaan, mutta pian useampi kissa tuli auttamaan ja minut vedettiin piiloon ja pidettiin siellä aloillani, jotta en voisi lähteä kaksijalkani luokse.
Kuulin vain kuinka se huuteli minun perääni ja yritti selkeästi saada minut palaamaan. Olin niin pahoillani sitä kohtaan. Halusin palata. Halusin palata niin kamalan paljon, mutta en vain pystynyt. Surulliset naukuni kaikuivat, kun halusin niin kovasti palata kaksijalkani luokse. Kuitenkin muut partion jäsenet pitivät minua tiukasti aloillani.
“Jos et nyt heti hiljene, minä revin sinut riekaleiksi”, yksi partion jäsenistä, Ruusunen naukaisi korvaani. Käänsin pelokkaan katseeni häneen. Miten hänen kumppaninsa oli niin mukava, mutta naaras itse oli niin kamala. Sama päti myös hänen pentuunsa. Pieni Riemu oli mukava pikkukissa, mutta hänen emonsa oli karmea.
“Olen pahoillani”, naukaisin hipihiljaa. Naaraan smaragdinvihreä katse kohdistui minuun tiukasti ja tuntui korventavan turkkiani.
“Parempi olla”, naaras sihahti. Muut alkoivat hellittää otteitaan minusta ja pääsin vapaaksi. Katsoin muita alistuneena ja painoin katseeni maahan. Olin samaan aikaan niin vihainen ja niin nolostunut. Olin joutunut ongelmiin tekemisieni takia.
Kun partio lähti takaisin liikkeelle, minut ympäröitiin täysin. Edessäni kulki joku, sivuillani kulki kissat ja jopa takanani oli kissa. He eivät selvästikkään luottaneet minuun enää tippaakaan. Ymmärrettäväähän se oli, mutta en silti pitänyt siitä.
