Laku
//Kirjoittaja: Käärmis
//Hahmon sijainti:
//Kujakissayhteisön pesä
Heräsin tuntien kylmän kohdan siinä, missä Luna oli ollut minun nukahtaessani. Huokaisin hiljaa. Kujakissayhteisön tapa elää oli minulle edelleen hieman epämukava. Olisin halunnut kulkea siellä missä itse halusin, milloin itse halusin tekemässä sitä, mitä ikinä itse halusin, enkä aina vain tehdä sitä mitä käskettiin
Nousin ylös makeasti venytellen ja tallustelin hakemaan ruokaa. Ilmeisesti muita oli jo käynyt etsimässä ruokaa, sillä ruokaa oli jo jonkin verran.
Otin jotain kaksijalkojen tähteitä ja menin syrjempään syömään. Katselin muiden kissojen tekemisiä ja se vain muistutti minua miten yksitoikkoista ja pitkäveteistä elämä yhteisössä oli. Ainoat erityiset hetket olivat ne, jolloin joku kuoli tai satutti itsensä. Niistä minä en kyllä pitänyt.
Säikähdin, kun yhtäkkiä joku tökkäsi selkääni. Ponkaisin pystyyn ja käännyin ympäri nähdäkseni kuka minut oli säikyttänyt. Se oli Urho. Kolli katsoi minua viikset väpättäen ja silmät säkenöiden. Virnistin hieman ja loikkasin kollin päälle.
“Kuinka kehtaat säikytellä aterioivaa kissaa?” nau’uin kehräten samalla, kun nujakoin ystäväni kanssa maassa. Urhokin kehräsi kovaäänisesti.
“Olisitpa nähnyt ilmeesi! Näytit siltä kuin eteesi olisi juuri lampsinut kettujoukko!” ruskea kolli nauroi. Kehräsin ja läimäisin suuren tassuni kollin naamalle puskien tätä kauemmas itsestäni. Urho päästi pienen ulahduksen ja silloin kuulin taas uuden äänen.
“Isä! Urho! Minä pelastan sinut!” kolmas kissa – jonka äänen tunnistin Riemuksi – huudahti ja pian puristi kynsillään kylkeäni. Päästin vingahduksen ja rimpuilin pystyyn. Riemu näytti vauhkolta ja järkyttyneeltä, mutta huomatessaan Urhon olevan naarmutta hänen ilmeensä muuttui enemmän helpottuneeksi.
“Et voi hyökätä isäni kimppuun tuolla lailla! Jos Urholle olisi sattunut jotain, olisin repinyt sinut riekaleiksi!” Riemu ärisi astellen uhkaavasti kynnet ulkona kohti minua. Tosiasiassa minua ei tietenkään pelottanut, mutta vain Riemun ilon ja omatunnon vuoksi esitin kauhistunutta.
Urho tarttui kuitenkin Riemun niskanahkaan ja laski tämän etutassujensa juureen.
“Ei Laku minun kimppuuni hyökännyt. Me vain leikimme. Menehän nyt takaisin Ruususen luokse ja yritä maanitella hänet leikkimään kanssasi. Voit sanoa, että minä käskin häntä leikkimään”, kolli naukui pennulleen. Nousin istumaan ja katsoin Riemuun hellästi. Pentu oli varmasti ollut kauhuissaan ajatellessaan, että isänsä kimppuun hyökättiin. Vaikkakin oikeastaan, ei minulla olisi ollut mitään mahdollisuutta Urhoa vastaan. Urho oli isokokoinen ja lihaksikas ja sen lisäksi myös hyvä taistelemaan sen mukaan, mitä minä olen nähnyt. Minä sen sijaan olin vain isokokoinen. Olinhan minä myös vahva, mutta en minä osannut taistella.
“Laku? Laku onko kaikki kunnossa?” Urhon ääni veti minut takaisin valvemaailmaan. Katsoin kolliin hölmistyneenä.
“Olen minä. Kunhan vain uppouduin ajatuksiini”, naukaisin, mutta muistin aikaisemmat aatteeni. “Urho, miten sinä päädyit yhteisöön?”
“Ai minä vai? No minä vain kuljeskelin itsekseni ympäriinsä ja törmäsin yhteisön partioon, joka palasi metsästä. Silloin minä päätin liittyä heihin. Yhdessä elämä olisi helpompaa kuin yksin. Toki myös Ruususen näkeminen kissojen joukossa houkutteli minut mukaan. Tiesin, että tulisin pitämään hänestä heti, kun hänelle juttelisin”, Urho kertoi. Nyökyttelin päätäni.
Huomasin Lunan tulevan takaisin sisään ja vilkaisin taas Urhoon.
“Minä menen Lunan luokse. Jutellaan taas pian!” naukaisin kollille, kun lähdin tassuttamaan kumppaniani vastaan.
