Laku
//Kirjoittaja: Käärmis
//Kotikisu | Tuntematon alue
Valjaat napsahtivat, kun kaksijalka laittoi ne kiinni. Naukaisin innokkaasti ja kuulin toisen napsahduksen, kun kaksijalka laittoi vielä Lunankin valjaat kiinni.
“Viimeinkin pääsemme lenkille”, valkoinen naaras naukui hänkin innoissaan. Nyökyttelin päätääni ja olin vähällä puhjeta innosta.
“Emme ole pitkään aikaan käyneet lenkillä valjaissa”, nau’uin innokkaasti. Luna tuli vierelleni kehräten.
“Niinpä. Oli jo aikakin”, naaras naukui hieman huvittuneella äänellä. Painoin pääni häntä vasten hetkeksi ja otin sen sitten pois.
“Valmiina?” kysyin, kun kaksijalka asetti karvattoman etukäpälänsä liikkuvan seinän aukaisevalle kahvalle.
“Todellakin!” Luna huusi ja seinä aukesi. Pyyhälsimme molemmat ulos täyttä vauhtia ja olin kaatua, kun valjaissa kiinni oleva naru loppui kesken. Sihahdin harmistuneena ja katsoin kauemmas tassut innosta kihisten.
Auringon porotus alkoi heti lämmittää turkkiani ja minulle alkoi tulla saman tien kuuma. Naukaisin, jotta kaksijalka kiristäisi tahtia ja se toimi. Kaksijalka otti minut kiinni ja silitti minua hieman, sitten lähdin taas kovaa vauhtia eteenpäin. Luna saapui vierelleni.
“Tämä on niin kivaa!” naaras julisti ja kehräsin myöntyvästi. Luna oli minulle korvaamaton ystävä ja en halunnut koskaan menettää häntä.
Polkuanturani tuntuivat palavan kävellessäni kuumalla maalla, joten siirryin hieman viileämmälle nurmelle kävelemään. Kaksijalka kulki eteenpäin ihan hyvää vauhtia ja pian olimme pienen puiston vierellä. Kaksijalka kuljetti minut ja Lunan sisään portista ja päästi meidät irti naruista malkoisen luottavaisesti.
Lähdin juoksuun puiston laitoja seuraten, mutta en missään nimessä ollut aikeissa karata. Halusin vain kuluttaa ylimääräistä energiaa.
Pian huomasin suuren lammikon keskellä puistoa. Sen yli kulki kaksijalkojen kulkuväyliä – siltoja. Lammen vesi kimalteli auringonsäteiden osuessa siihen.
Laskin tassuni varovasti viileään veteen ja tunsin heti halua loikata päätä pahkaa veteen. Kuitenkin olin fiksu ja loikkaamisen sijaan astelin varovasti veteen varoen teräviä kiviä ja keppejä ja muitakin esineitä, mitä lammen pohjaan oli ajan mittaan kertynyt.
Huomasin pienen matkan päässä itsestäni hopeisen vilahduksen ja huomasin kalan uivan leppoisasti lähistöllä. Innoissani loikin sitä päin ja yritin saada sen kiinni.
Epätoivoisesta yrityksestäni huolimatta kala pääsi nopeasti karkuun ja meni piiloon, enkä löytänyt sitä enää. Tuhahdin hieman turhautuneena, mutta se ei estänyt iloani. Lähdin uimaan ympäri lampea ja, kun olin viimein valmis, tepastelin kaksijalkani luokse. Kaksijalka oli löytänyt kavereita ja mörisi niiden kanssa ystävällisesti ja iloisesti. Hyppäsin kaksijalkani jalkaa vasten ja sain tämän huomion. Se silitti minua vähäsen ja sitten hätisteli takaisin leikkimään.
Hieman tuohtuneena siitä, että minut oli vain hätistelty pois, tömistelin Lunan luokse. Naaras yritti kiivetä puuhun, mutta leikattujen kynsien takia se ei tuottanut kauheasti tulosta. Päästin pienen mrrau-naurahduksen saapuessani täysin tämän luo.
“Leikatut kynnet mahtavat olla suurin ongelmamme vapauden tiellä”, totesin ja Luna kääntyi ärtyneenä minua kohti.
“Ihan epäreilua. Näitä kynsiä saa kasvattaa seuraavat 6 kuuta ennenkuin pystyn kiipeämään edes hiirenmittaa. Tahtoisin vain päästä edes ensimmäiselle oksalle”, naaras valitti. Menin hänen vierelleen ja sipaisin kielelläni hänen korvansa takaa.
“Kyllä se siitä. Teroita niitä vain säännöllisesti niin ehkä pääset vielä ylös”, rauhoittelin. Luna käänsi lempeän katseensa minuun ja painoi kuononsa lavalleni.
“Olet aina tukenani. Miten voisinkaan ikinä kiittää sinua”, Lunan sanat olivat lämpimät ja täynnä rakkautta. Hymyilin onnellisesti.
“Älä vaan koskaan jätä minua”, nau’uin naaraalle. Hän hymyili ja kehräsi minulle.
“En jätäkkään. Olen aina luonasi, jos sinä olet minun.”
Ulkona jyrisi ukkonen. Katsoin ulos peloissani ja laskin häntäni suojelemasti Lunan selälle. Naaras painautui minua vasten hitusen hänkin täristen.
“Eihän salama iske meitä”, piipitin.
“Ei tietenkään höpsö! Ei salama tänne sisälle pääse iskemään… ainakaan ehkä”, Luna naukui vierelläni rohkeasti. Hymyilin hänelle ja painauduin lujemmin hänen valkoista turkkiaan vasten.
“Ja vaikka osuisikin, minä suojelisin sinua”, Luna sanoi vaimealla äänellä, joka oli peittyä ukkosen luoman kamalan jyrinän alle. Karvani nousivat pystyyn ja luimistin korvani.
“Miksi se jyrisee noin kovaa!” valitin puristaen silmiäni kiinni. Luna vierelläni alkoi liikehtiä.
“Siirrytään raapimapuulle”, valkoinen naaras naukui. “Voimme maata siellä lämpimillä pedillä.”
“Joo!” innostuin ajatuksesta päästä kauemmas ikkunalta. Loikin Lunan kanssa yhtä matkaa raapimapuulle ja loikkasin ylemmälle pedille. Naaras näytti miettivän mihin kohtaan itse menisi ja tuli sitten ylemmälle pedille kanssani. Kehräsin hieman, mutta lopetin, kun uusi jyrähdys tuli. Luna ryhtyi pesemään minua kuin emo pentuaan.
“Älä pelkää. Ei ukkonen voi sinua satuttaa, kun olet täällä sisällä kanssani”, naaras naukui. Katsoin hänen kauniisiin kuparin värisiin silmiinsä ja hymyilin.
“Kiitos.”
Kaivoin aidan juurta. Se oli kulma jossa maa oli muutenkin jo aika kuopalla. Ajatteli, että saattaisin onnistua ehkä karkaamaan, jos vain kaivaisin kuopan aidan viereen.
Virnistin iloisesti, kun aloin nähdä jo kohdan, missä aita loppuu. Pääsisin katsomaan millaista oli aidan toisella puolen. Olinhan minä käynyt valjaissa ulkona, mutta en koskaan täysin aidan toisella puolen. Saatoin nähdä metsän hieman kauempana ja halusin käydä siellä. Heitin häntääni puolelta toiselle innoissani ja olin jo pian valmis hakemaan Lunan, kun kuulin kaksijalan kamalan huudon. Se rynnisti luokseni ja pukkasi minut pois. Se alkoi kauhoa vaivalla kaivamaani kuoppaa taas täyteen. Närkästyneenä tallustelin sitten pois.
Luna katsoi minua viikset huvittuneena väpättäen.
“Kaksijalka taisi todella suuttua”, hän hihitti ja tuli lähemmäs. Naaras puhdisti turkkiani kaikesta mullasta, mitä siihen olin kerännyt.
“Olin viiksikarvan päässä vapaudesta. Olisin halunnut nähdä millaista on aidan toisella puolen”, marisin.
“Mutta sinähän tiedät. Siellä on vain lisää kaksijalanpesiä”, Luna sanoi rauhoittelevaan sävyyn.
“Ei tuolla suuntaa. Siellä olisi kokonainen metsä tutkittavana! Saattaisin päästä kokeilemaan sitä metsästämistä! Ihan typerää, ettemme saa mennä sinne ilman kaksijalkaa, kyllä minä tulisin takaisin”, valitin edelleen.
“Ei se mitään. Kyllä me ehkä joku päivä pääsemme näkemään metsän”, Luna naukui vielä ja lähti sitten takaisin sisälle. Kurkkasin vielä lapani yli kaksijalkaan joka värkkäsi jotai aidan juurella tuohtuneena ja työnnyin sitten Lunan perässä sisään.
“Tiedätkös. En ole kerennyt kertoa sinulle, mutta tapasin yksi päivä erään toisen naaraan”, sanoin Lunalle, kun pääsin sisään. Naaras kääntyi katsomaan minua närkästyneenä.
“Kuka hän oli? Mitä hän halusi!” Luna huusi.
“Hänen nimensä oli Sipuli. Hän asuu parin kaksijalanpesän päässä. Hän oli mukava, mutta ei yhtä mukava kuin sinä”, kerroin ja hieroin kuonoani rauhoittavasti Lunan poskea vasten. Naaras rauhoittui hieman.
“Olisi varmasti mukava tavata hänet”, hän totesi. Nyökäytin päätäni.
“Ensi kerralla haen sinut tutustumaan häneen!” ehdotin iloisena. Luna hymyili takaisin ja sulki silmänsä. Ikkunasta tuleva valo osui naaraaseen ja hän hohti kuin taivaalta tippunut enkeli.
Vasta nyt tajusin kuinka paljon olin tähän naaraaseen oikeasti tykästynyt. Siitä lähtien, kun hän oli muuttanut samaan taloon kanssani, hän oli lähentynyt kanssani päivä päivältä enemmän.
“Lupaan, etten jätä sinua yksin tai pimentoon enää koskaan.”
“Lupaat?”
“Lupaan.”
