Lauhalaukka
//Kirjoittaja: EmppuOmppu
//Erakko |
Minun piti miettiä ensin hetki vastaustani. ”Eivät kaikki. Uskon, että jokaisessa on jotain hyvää – joskus sitä vähääkin on vain vaikea nähdä toisissa, koska he kätkevät sen niin hyvin. Empatia ja myötätunto kuuluvat kuolonklaanilaisten heikkouksiin, ja toisinaan sitä tuntuu, että rakkaus on syntiä.” Mieleeni nousivat muistot kodista, Kuolonklaanista. Muistelin, kuinka olimme tehneet aina kaiken yhdessä parhaan ystäväni, Mahlahallan, kanssa. Nukuimme selät vastatusten, jaoimme tuoresaaliin, vaihdoimme kieliä aukiolla ja kerroimme toisillemme päivän kuulumiset… Mutta sitten se kaikki oli loppunut kuin seinään. Karhumyrsky kertoi minulle kaksijalkojen ahdistamasta kissanpennusta, omatuntoni ei sallinut jättää viatonta pienokaista muukalaisten kynsiin, mutta kun saavuin paikalle, mitään pentua ei ollut. Ainakaan en nähnyt sitä. Sitten joku niistä kaksijaloista oli kietonut pitkät, luisevat sormensa ympärilleni ja sullonut synkkään säkkiin, joka oli vienyt minut kauaksi kodistani ja perheestäni. Ikävä iski päälleni ensimmäistä kertaa moneen kuuhunkuuhun; viruessani vankina siinä pienessä komerossa, kaikki ajatukseni olivat sumentuneet, enkä osannut kuin vain haaveilla paosta. Nyt kun se todella oli tapahtunut, nyt kun todella olin ulkona epätodelliselta tuntuneesta vankilastani, tajusin ikävöineeni kaiken tämän ajan kotiin. Tajusin ikävöineeni Mahlahallaa ja yhdessä jaettuja hetkiä. Voi tuska, kuinka kovasti halusinkaan päästä takaisin kotiin!
Mesi nyökkäsi. Sen jälkeen erkanimme omille teillemme. Suunnitelmana oli pitää matalaa profiilia muutaman päivän ajan ja yrittää löytää kujakissojen mahdollinen heikko kohta, jonka avulla pääsisimme pakenemaan. Mesi ja hänen seuralaisensa halusivat kovasti päästä tapaamaan Kuolonklaanin, se oli osa heidän tehtäväänsä. En vieläkään saattanut uskoa, että Minttupentu – tarkoitin, Minttutassu – oli yksi tehtävän kissoista, ja että hän tulisi olemaan huhutun Eloklaanin ensimmäinen virallinen soturi. Hullua! Samalla ajatus kiehtoi minua. Eloklaani kuulosti paljon houkuttelevammalta kuin Kuolonklaani. Samaten Tähtiklaani, johon nämä kissat – ainakin Mesi ja Lilja – tuntuivat uskovan yhtä kovasti kuin kuolonklaanilaiset Pimeyden Metsään. Minä en uskonut siihen – Pimeyden Metsään siis. Toki rukoilin aina silloin tällöin apua esi-isiltäni, mutta en oikeastaan koskaan ollut osoittanut rukouksiani Pimeyden Metsän kissoille. Kenties Mesi joukkoineen tavoittaisi Punatähden sydämen ja uusi usko pääsisi valloittamaan klaanin, eivätkä kaikki välttämättä olisi niin inhottavia ja nihkeitä toisilleen.
Päivät kuluivat. Olin osallistunut muutamiin kujapartioihin ja yrittänyt löytää aukkoja vartioinnissa, mutta niitä ei tuntunut olevan. Johtaja oli asettanut kissojaan tasaisesti ympäri kaksijalkalaa, jotta yksikään hairahtanut kulkija ei pääsisi liikkumaan alueella hänen huomaamattaan. Minua alkoi jo pelottaa, pääsisimmekö sittenkään pois täältä. Jos ryhtyisimme kapinaan, kujakissat löisivät meidät epäilemättä. Meitä oli liian vähän kunnon nujakan järjestämiseksi. Olisi siis löydettävä jokin toinen keino keplotella itsemme ulos tästä vankilasta.
Mesi ja Daisy palasivat juuri partiosta. Istuin Liljan kanssa odottamassa päärakennuksen, joka toimi kujakissojen leirinä, reunalla. Kaksikko käveli suoraan luoksemme.
”Selvisikö mitään uutta?” Lilja kysyi heti veljeltään, joka pudisteli pettyneenä päätään. Huokaisin syvään. Tilanne vaikutti toivottomalta.
”En aio viettää täällä koko loppuikääni. Haluan nähdä perheeni ja kotini vielä”, sanoin turhautuneena. Katselin ympärilleni aukiolla. En huomannut mitään uutta tai hälyttävää, ei mahdollisuutta päästä livahtamaan ulos kaksijalkalasta kujakissojen huomaamatta. ”Jos aiomme toimia, meidän on toimittava pian. Mitä teemme?” Puhuessani katsoin Mettä. Nuori kolli oli porukan johtaja, ja minusta oli jotenkin kuin itsestäänselvyys, että hänestä tulisi uuden klaanin päällikkö. Punatähti saisi itselleen veroisensa haastajan – jos siis selviäisimme täältä hengissä.
//Mesi?
//491 sanaa
