Lauhalaukka
//Kirjoittaja: EmppuOmppu
//Erakko |
Heräsin yksin pimeässä. Tunsin olevani litistyksissä mutta tilaa oli liian vähän liikkumiseen. En kuitenkaan joutunut paniikkiin, sillä kuten veden alla, myös tukalissa tilanteissa minun olisi osattava pysyä tyynenä. Myrskyn tyvessä oli aina tyyntä, ja sieltä löytyisi ratkaisu.
Suljin silmäni ja yritin näkemisen sijaan keskittyä haistamaan. Se oli kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty, sillä väkevä kaksijalkojen löyhkä oli turruttanut nenäni ja edelleen hajuaistini. Toisin sanoen kuononi oli tässä tapauksessa totaalisen hyödytön apu.
Yritin ryömiä eteen romun seassa, kunnes havaitsin viiksilläni melkein huomaamattoman ilmavirran, joka tuli suoraan edestäpäin. Lähestyessäni tuota virtausta, huomasin myös heikkoa valoa. Valo tuli pienestä rakosesta mustuuden keskeltä – kenties sieltä pääsisin ulos.
Rako oli juuri tarpeeksi suuri tassulleni, jonka mahduin ujuttamaan sen välistä. Haparoin tyhjää aikani, kunnes onnistuin venyttämään rakoa sen verran, että pystyin pujahtamaan vapauteen.
Mutta vapaus ei ollutkaan sellaista, kuin olin sen kuvitellut. Huomasin seisovani pienessä, kulmikkaassa tilassa, jonka valaisi keltaiseksi katossa kiinni oleva outo aurinko. Oliko tämä kaksijalkojen pesä?
Tepastelin tilaa ympäri, nuuhkien huolella joka nurkan ja esineen, yrittäen löytää vihjeitä siitä, mihin olin oikein joutunut. Mutta en ollut koskaan ennen törmännyt mihinkään tällaiseen, ja se sai minut huolestumaan.
Yhtäkkiä jostakin päin alkoi kuulua askelten töminää. Tunsin turkkini menevän pörrölleen ja sydämeni takovan rinnassa kuin palotikka puuta. Tuli hetkeksi hiljaista. Sitten suuri ovi edessäni aukeni, ja näin pitkät, eriskummalliset kintut, jotka epäilemättä kuuluivat kaksijalalle.
Jouduin kallistamaan päätäni hieman takakenoon nähdäkseni paremmin turkittoman otuksen, joka tuijotti minua pelottavilla, sinisillä silmillään. Kaksijalka kyyristyi tasolleni ja ojensi vaaleanpunaista käpäläänsä minua kohti. Miukaisin hermostuneesti ja ryhdyin ramppaamaan edestakaisin, yrittäen samalla kuikuilla mahdollista pakoreittiä pennun ohitse.
Mutta kaksijalka tuntui aavistavan aikeeni, sillä se asettui oviaukolle oikein leveästi ja esti minulta pääsyn pidemmälle. Samassa pennun takaa alkoi kuulua kovaäänistä murinaa, ja koira hyökkäsi sen takaa minua päin. Pelästyin niin, että olin vähällä kiivetä seinille. Kaksijalka sulki kuitenkin oven nopeasti ja alkoi mölistä jotakin koiralle. Sitten kuului kuinka kaksijalan ja koiran äänet loittonivat vähitellen, kunnes tuli täysin hiljaista.
Olin ehtinyt kiertää pienen huoneen läpi jo useampaan kertaan, kun kaksijalka palasi takaisin. Tällä kertaa sillä ei ollut koiraa mukanaan, mutta nyt se laski jotakin lattialle. En suostunut lähestymään sitä, ennen kuin ovi oli taas kiinni ja kaksijalka poissa.
Hajusta päätellen pentu oli tuonut minulle ruokaa. Olin toki kiitollinen sen vieraanvaraisesta lähestymistavasta, mutta juuri nyt minun ei tehnyt mieli syödä, joten sivuutin oudolta haisevan – ja näyttävän – aterian.
Toivoin, että Karhumyrsky oli saanut vietyä Punatähdelle sanan kaksijaloista klaanin alueella. Päällikkö osaisi varmasti tehdä oikeita ratkaisuja ongelman ratkaisemiseksi, ja kunhan uhka olisi häädetty, he tulisivat epäilemättä pelastamaan minut ja pääsisin takaisin perheeni pariin.
Sitten mieleeni nousi yksi kissa: Mahlahalla. Paras ystäväni oli varmasti suunniltaan huolesta! Kunhan palaisin takaisin, aioin saalistaa hänelle oikein pulskan oravan, jonka sitten jakaisimme kahdestaan ja vaihtaisimme samalla päivän kuulumiset.
Mutta pelastusta ei ainakaan vielä kuulunut, joten minun olisi säästeltävä voimiani. Kenties se pentu olikin pohjimmiltaan kiltti ja päästäisi minut menemään tajutessaan tehneensä virheen.
Jäin kyyhöttämään viileään nurkkaan, pitäen katseeni tiukasti ovessa, jonka kaksijalka oli sulkenut perässään. Ruoan haju pisti nenääni voimakkaasti, mutta en antanut sen häiritä keskittymistäni. Minulla oli juuri paraikaa parempaa tekemistä kuin täyttää vatsaani – odotin pääseväni kotiin.
//506 sanaa
