Lauhalaukka
//Kirjoittaja: EmppuOmppu
//Erakko |
Paikassa, jossa aurinko ei koskaan laskenut, oli lähes tulkoon mahdotonta laskea kuluneita päiviä. En enää edes tiennyt, kauanko olin jo joutunut virumaan tässä tunkkaisessa pikku kopissa, ja se alkoi turhauttaa minua aina vain pahemmin.
Tunsin oloni jatkuvasti väsyneeksi, ja kaikki aistini olivat ikään kuin puutuneet. En enää tiennyt, missä suunnassa oli sininen taivas, missä maa ja vehreä nurmimatto… Mutta ennen kaikkea mieltäni askarrutti kysymys, miksei kukaan ollut tullut vielä hakemaan minua pois tästä vankilasta.
Nuuhkaisin haluttomana kaksijalan tuomaa lautasta, jonka päällä oli sitä samaa märkää, vastenmielistä muhennosta, josta vatsani meni sekaisin joka kerta. Mutta muutakaan ei tähän hätään ollut, ja tiesin joutuvani syömään sen jossain vaiheessa pahimpaan nälkään.
Kapea ovi edessäni avautui. Siristin silmiäni totutellessani valonmäärään. Kaksijalanpennun hahmo varjosti kasvojani, kun se kurkotti kaulaansa pitkälle tarkistaakseen, olinko vielä syönyt. Sitten se pudisti hivenen pettyneen oloisena päätään ja mölisi samalla jotakin omalla oudolla kielellään.
Lautasen vieressä oli kuppi, johon se kippasi lisää vettä. Jopa vesi maistui kuivalta ja mauttomalta täällä. Kaipasin niin takaisin kotiin, jossa tarjolla oli vastapyydettyä riistaa ja raikasta vettä purosta.
Kaksijalka nousi seisomaan kahden jalkansa varaan, joiden päälle se oli äsken ollut kyykistyneenä tutkaillessaan tilaani. Unohdin aina, kuinka pitkä pentu oli täydessä mitassaan; se olisi helposti pystynyt tallomaan minut kömpelöillä tassuillaan, muttei koskaan tehnyt niin.
Odotin oven liukuvan narahtaen kiinni, kuten joka kerta kaksijalan käynnin jälkeen. Tällä kertaa se jäi kuitenkin auki. Raosta tulvi valkoista valoa sisälle pimeään kopperooni. Oliko se aurinko?
Hiivin varovasti ovensuuhun. Työnsin pääni ulos ja katsahdin ympärilleni: edessäni avautui uusi, suurempi huone, jossa oli huomattavasti valoisampaa ja enemmän liikkumatilaa. Katseeni osui kummalliselle, pehmeälle tasolle, jonka päälle pentu näytti yrittäneen piiloutua. Se kurkisti reunan yli vaivihkaa, mutta huomatessaan minun katsovan sitä, se vetäisi päänsä takaisin pois näkyvistä.
En uskonut pennusta koituvan minulle harmia, joten päätin tutkia huonetta tarkemmin. Kuten joutuessani ahtaan koppini vangiksi, tutkin nytkin joka nurkan ja esineen huolella läpi, puoleksi uteliaisuudesta, puoleksi pakoreittiä etsien. Mutta tälläkään kertaa sellaista ei tuntunut olevan.
Nostin katseeni ylös seinälle, jossa oli neliönmallinen reikä. Reiästä näki läpi, olettaakseni, ja se valaisi suuren tilan valolla, joka aina välillä himmeni ja välillä kirkastui – kuin aurinko, joka jäi pilvien taakse piiloon.
Ja silloin minä sen keksin. Loikkasin vähän kankeasti tasolle kaksijalanpennun viereen ja yritin tähystää ulos reiästä. Pentu ulvaisi yllättyneenä, mutta antoi minun tulla lähelleen.
Laskeuduin matalaksi ja keinutin lantiotani puolelta toiselle, pidin katseeni tiukasti kiinni reiässä. Seuraavaksi ponnistin ilmaan ja lensin reikää kohti kuin saaliin huomannut haukka. Jostain syystä lentoni tyssäsi kuitenkin lyhyeen, törmäsin johonkin näkymättömään tömähtäen ja putosin lattialle. Kaksijalka alkoi haukkoa ilmaa oudosti, sen naamakin oli vääntynyt hassuun virneeseen. Nauroiko se minulle? Kompuroin nopeasti takaisin tassuilleni ja mulkoilin pennun suuntaan hännälläni ärtyneenä huiskien.
Painavat askelet kumisivat huoneen ulkopuolella. Pentu säikähti silminnähtävästi ja ryhtyi hätistelemään minua takaisin pientä huonetta kohti. Minulle ei jäänyt muitakaan vaihtoehtoja, joten juoksin vikkelästi nuorukaisen ajattamana niin sanottuun turvapaikkaani.
Ovi läimäistiin kiinni takanani ja taas tuli aivan pilkkosen pimeää. Sydän rinnassa pamppaillen kuuntelin, kuinka joku avasi uuden oven suuressa huoneessa ja uusi, paljon pehmeämpi ääni alkoi murista jotakin – ilmeisesti se puhui pennulle. Pentu ulisi hermostuneesti takaisin, sitten kuului, kuinka joku pamautti oven kiinni ja askelet loittonivat. Tuli taas pelottavan hiljaista.
Hiivin hiljaa nurkkapaikalleni, josta näki hyvin koko ahtaan tilan sekä suljetun oven. Kävin edelleen ylikierroksilla ja olin hyvin stressaantunut äskeisestä. Rukoilin mielessäni ystävieni tulevan pian noutamaan minua.
//542 sanaa
