Lauhalaukka
//Kirjoittaja: EmppuOmppu
//Erakko |
Syötyämme loppuun pääsimme aloittamaan kotimatkan. En tiennyt, kuinka pitkä tai raskas taival meitä odotti, sillä kaksijalkojen säkki oli ollut kuin ajaton kuilu, enkä osannut arvioida, kuinka pitkän aikaa olin joutunut lojumaan siellä ennen kuin päädyin pikku kaksijalan pesään. Toivoakseni liikuimme kuitenkin oikeaan suuntaan, olisi ollut ikävä huomata jossain vaiheessa matkaa, että olimmekin kauempana määränpäästä kuin lähtiessämme.
Lilja kiri kulkemaan rinnalleni. Tummanharmaa naaras katsoi minua uteliaana suurilla meripihkan värisillä silmillään. ”Millaista oli asua Kuolonklaanissa? Onko sinulla perhettä?” vaikka hän esitti kysymyksensä kohteliaasti, tunsin silti oloni hieman epämukavaksi. En mielelläni muistellut kotia kesken matkan, suru ja kaipuu eivät saisi turruttaa ajatuksiani. Mutta koska en halunnut olla töykeä, päätin kyllästää nuoren Liljan tiedonjanoa.
”Se oli hienoa. Ainakin suurimmaksi osaksi ajasta. Yleensä kaikki siellä tavoittelevat vain omaa parastaan, eikä sillä ole väliä, jos joku toinen joutuu kärsimään siitä heidän kustannuksellaan. Mutta minun paras ystäväni, perheeni, hän on toista maata”, puhuessani Mahlahallasta minut valtasi haikeus. Päätin kuitenkin jatkaa, sillä nyt Mesi ja Daisykin olivat tulleet kuulolle; klaanielämästä kuuleminen kiinnosti heitäkin. ”Vartuimme yhdessä. Hän on minua muutaman kuun vanhempi, joten jouduin odottelemaan jonkin aikaa pentutarhalla, ennen kuin pääsin harjoittelemaan hänen kanssaan soturiksi.” Loikkasin kaatuneen puun yli ja horjahdin vähän laskeutuessani sen toisella puolella. Kolmikko kulki tiiviisti kannoillani. ”Mahlahallaa parempaa ystävää – tai soturia – ei ole kuunaan nähty! Kun vielä elin normaalia arkeani Kuolonklaanissa, nukuimme joka yö selät vastatusten ja jaoimme tuoresaaliin tasan. Toivoin jopa saavani oman oppilaan, jotta voisimme järjestää yhteisharjoituksia, mutta sitten tapahtui tämä…” Lilja laski häntänsä lavoilleni ja katsoi minua myötätuntoisesti. Naaraan kasvoille oli piirtynyt lempeä hymy.
”Kohta olet kotona, sitten näet hänet taas”, hän lupasi. Halusin uskoa häntä, ja luottaa kaiken käyvän hyvin.
Kuljimme hyvän aikaa hiljaa. Sitten Lilja keksi esittää uusia kysymyksiä.
”Millainen klaaninne parantaja on?” Yritin saada Hehkuaskelen kuvan muodostumaan päässäni: pikimusta naaras, jolla oli vitivalkeat tassut ja keltaiset silmät. Parantaja oli tätini, isäni sisko. Oikein mukava ja sosiaalinen tapaus, vaikkemme juuri tavanneet viettää aikaa yhdessä, ellen sattunut ruhjomaan itseäni tai saamaan nuhaa uintireissuiltani viilenevissä vesissä.
”Hehkuaskelta mukavampaa kissaa saa hakea”, tokaisin empimättä. ”Hän on pitänyt päänsä vaikeimpinakin hetkinä ja hoitanut potilaansa kunniakkaasti loppuun asti.” Lilja nyökkäsi, hänen silmissään oli etäinen, haaveileva katse.
”Miten kaksijalat ylipäätään saivat sinut kiinni?” Daisyn kysymys tuli puskista. Katsoin sinikilpikonnakuvioista naarasta suutani aukoen, mutta en osannut sanoa mitään. ”Vaikutat vikkelältä kaverilta. On jotenkin vaikea uskoa, että kaksijalka saisi sinut kiinni – tai ylipäätään ketään kissaa kiinni.” Daisy esitti hyviä pointteja, ja aloin itsekin miettiä, miten olin onnistunut jäämään kiinni kömpelöille kaksijaloille.
”Velipuoleni kertoi joukon nuoria kaksijalkoja ahdistelevan kissanpentua Lehtikuusilaaksossa”, kerroin hitaasti, ja yritin keksiä, miten muodostaisin seuraavan lauseen järkevän kuuloiseksi ensin päässäni, ennen kuin sanoisin sen ääneen. ”Menin tietenkin katsomaan, mistä siinä oli kyse. Kun pääsin paikalle, joku niistä pennuista vain tarrasi minusta kiinni ja sulloi säkkiin. Seuraavan kerran näin päivänvalon kaksijalkojen pesässä.” Daisy katsoi minua hiukka epäluuloisena, mutta nyökkäsi kuitenkin.
Hölkkäsin edelläni kulkevan Meden kiinni. Kolli keskittyi etsimään sopivinta reittiä. En tahtonut olla hänelle häiriöksi, joten esitin asiani nopeasti.
”Kuinka pitkälle jatkamme tänään?” kysyin.
//Mesi?
//487 sanaa
