Lauhalaukka
//Kirjoittaja: EmppuOmppu
//Erakko |
Havahduin hereille kuullessani askelia. Olin salamana jalkeilla, kun huoneen ovi tempaistiin auki, ja tähän mennessä isoin koskaan näkemäni kaksijalka loi synkän varjon päälleni. Missä pentu oli? Oliko tuo sen emo? Mistä oli kyse?
Säikähdin kaksijalan alkaessa pitää kirkuvaa, korvia särkevää ääntä, ja se pudotti kantamuksensa melkein päälleni. Pörhistin karvani ja sähisin kauhuissani, olin ansassa.
Kaksijalka kurotti pitkät varpaansa minua kohti, se nappasi niskastani tiukasti kiinni ja lähti riuhtomaan johonkin suuntaan. Maailma vilisti silmissäni valonnopeudella, en osannut sanoa, vietiinkö minua ylös vai alas.
Pian kuului vähän samankaltainen ääni kuin komeron ovesta ja tunsin kylmän ilmavirran turkillani pitkästä aikaa. Kaksijalka nakkasi minut maahan, ja onnistuin hädin tuskin laskeutumaan jaloilleni. En jäänyt katsomaan taakseni, vaan pinkaisin empimättä juoksuun ja kiidin kauaksi pesästä, jossa olin ollut vankina ties kuinka kauan.
Kun olin varmistunut siitä, ettei kaksijalka ollut lähtenyt perääni, uskalsin hidastaa vauhtiani ja pysähtyä vetämään henkeä. Kirkas valo satutti silmiäni ja ulkomaailman äänet sivalsivat korviini kuin pitkät, käyrät kynnet. En kuitenkaan välittänyt siitä – olin vihdoinkin vapaa!
Katselin ympärilleni ja valmistauduin palaamaan takaisin kotiin. Kauhistuin kuitenkin huomatessani puiden lehtien vaihtaneen värinsä kirkkaan vihreästä lämpimiin punaisen ja keltaisen sävyihin. Kun olin viimeksi ollut ulkona, oli ollut vielä lämmin ja joka puolella vihersi. Nyt kylmä puuska ravisteli turkkiani ja sai minut hytisemään, kaikesta päätellen elettiin siis lehtisateen aikaa. Minua värisytti ajatus siitä, että olin virunut kaksijalkojen pesässä ainakin noin kuun ajan ellen kauemmin. Mahtaisivatko muut tunnistaa minut, kunhan palaisin kotiin? Entä tunnistaisiko Villisielu minut näinkin pitkän ajan jälkeen?
Lukuisat kysymykset kaihersivat mieltäni, mutta tiesin, että minun pitäisi aloittaa matka takaisin klaaniin hetimmiten, jos halusin nähdä rakkaideni kasvot vielä ennen lehtikadon kylmyyttä. Kun lumi peittäisi maan ja pakkaset tulisivat, matkanteosta tulisi aina vain vaikeampaa.
Vaikka näin ympärilläni kasveja ja puita, kaksijalkojen pesät vaikuttivat jatkuvan silmänkantamattomiin. Ensitöikseni minun olisi siis yritettävä löytää reitti ulos tästä labyrintistä, mikäli sellaista edes oli.
Olin vaeltanut kaksijalkalassa jo puoli päivää, tuloksetta. Aina kun kurkistin jonkin kulman taakse, uusi rivi suuria puisia rakennuksia aukeni edessäni. Kaksijalkala oli kuin sokkelo, jolla ei ollut alkua eikä loppua.
Aloin menettää uskoani pelastuksesta, kun näin viimein metsää puisen aidan takana. Tassustani vuoti verta, se oli hankautunut auki kovalla kivipinnalla, mutta siitä huolimatta jaksoin juosta aidalle. En kuitenkaan pötkinyt kovin pitkälle, sillä tielleni loikkasi pari kookasta kujakissaa. Niiden turkit olivat sotkussa ja täynnä takkuja, eivätkä kissat näyttäneet muutenkaan erityisen kilteiltä.
”Mihin sinä luulet meneväsi?” toinen niistä kysyi. Kissalla oli harmaa, pitkä ja takkuuntunut turkki, ja sen kasvoilla risteili taisteluarpia.
”En ole täkäläisiä. Olen vain ohikulkumatkalla”, sanoin nopeasti ja pakotin itseni pysymään rauhallisena.
Kilpikonnakuvioinen naaras nauroi halveksivasti. ”Vai ohikulkumatkalla? Ehkä et ole kuullut, mutta meidän reviirimme läpi ei noin vain kuljeta.”
”Lupaan, ettei minusta ole harmia. Jos vain pääsen aidan toiselle puolen, ette kuule minusta enää ikinä”, nau’uin, ja tunsin oloni jälleen epämukavaksi kissan remahtaessa uudestaan nauruun. Mikä tässä oli muka niin huvittavaa?
”Olen pahoillani, poju, mutta joko liityt meihin tai kuolet. Se on johtajan määräys”, arpinaamainen kissa puuskahti huvittuneen oloisena. Yritin estää itseäni vapisemasta, kun näin kissan ojentelevan kynsiään sen näköisenä, että tämä oli valmis upottamaan ne kurkkuuni.
Nämä kissat olivat tosissaan, he eivät vitsailleet. Jos heittäytyisin hankalaksi, voisin oikeasti päästä hengestäni, enkä enää koskaan näkisi perhettäni. Koska en halunnut elämäni päättyvän tällä tavoin, jouduin suostumaan kissojen vaatimukseen. Voi räkä.
Kaksijalkojen pesästä kujakissojen jäseneksi. Voiko enää huonompaa tuuria olla? Oli kulunut puoli kuuta siitä, kun olin onnistunut pakenemaan kaksijaloilta. Heti samana päivänä pari kujakissaa oli ottanut minut mukaansa, ilman, että minulla oli ollut varaa valita.
Paikan johtaja oli kookas, hopeanharmaa naaras, jolla oli tumma tabbykuviointi. Kissat selvästi kunnioittivat häntä, sillä kukaan ei ollut noussut vielä minun aikanani kapinaan. Tai ehkä kellään minun kohtaloni kokeneella ei ollut voimia ryhtyä sellaiseen uhkarohkeaan yritykseen, kun vastassa olivat johtajan hyväkuntoiset luottokissat.
Olin laihtunut huomattavasti tänne tuloni jälkeen. En ollut mitenkään erityisen riutunut tai nälkiintyneen näköinen, mutta kylkiluuni erottuivat päivä päivältä selvemmin turkkini alta. Ainakin tämän paikan ruoka voitti pöperöt, jota kaksijalanpentu oli minulle tarjonnut.
Useimmat täällä eivät jaksaneet panostaa turkkinsa siisteyteen, mutta minä pesin turkkini joka päivä. Juuri nytkin olin sukimassa valkean ja oranssin kirjavaa karvoitustani, kun pääaukiolta alkoi kuulua ääniä ja kissat liikehtivät levottomasti. Työnnyin kissojen ohitse katsomaan muukalaisia, jotka kaiketi olivat jääneet kiinni kujakissapartiolle luvattomasta reviirin ylityksestä.
Olin jo aikeissa palata takaisin siistimään turkkiani, kun joukon johtaja, nuori vaalea kolli, kertoi kujakissojen johtajalle tehtävästään. Tehtävässä puhuttiin Tähtiklaanista ja uuden klaanin perustamisesta. Se herätti huomioni. Täällä ollessani en ollut kuullut puhuttavan klaaneista kertaakaan, mutta nämä kissat olivat erilaisia. Ehkä voisimme auttaa toisiamme ja päästä yhdessä pois tästä paikasta.
Kun kissat siirtyivät omiin oloihinsa johtajan määräyksestä, tiesin tilaisuuteni koittaneen. Luikin rakennuksen reunoja pitkin kolmikon luo. Kissat katsoivat minua varautuneen näköisinä, kun saavuin heidän kohdalleen. Erityisesti tummanharmaan turkin omaava naaras mulkoili minua pahasti.
”Puhuitte jotakin Tähtiklaanista ja jostain tehtävästä. Aiotte perustaa klaanin. Niinkö sinä sanoit?” puhuttelin valkeaa kollia, jonka vaaleanvihreät silmät kiiluivat epäluuloisesti.
”Niin, niin sanoin. Kuka sinä olet?” hän kysyi. Muistelin kissan sanoneen nimekseen Mesi. Hänen seuralaisensa taisivat olla Lilja ja Daisy, en vain muistanut, kumpi oli kumpi.
”Olen Lauhalaukka, ja tulen Kuolonklaanista”, kerroin, madaltaen ääntäni niin, etteivät ulkopuoliset kuulleet. Mesi ja se tummanharmaa naaras – olisiko hän Lilja? – näyttivät yllättyvän.
”Jos olet Kuolonklaanista, niin mitä sinä täällä teet?” Lilja mittaili minua päästä varpaisiin, kiinnostin häntä selvästi, mutta naaras ei ollut varma, pystyikö minuun luottamaan.
”Se on pitkä tarina, mutta lyhyesti kerrottuna kaksijalat kaappasivat minut reviiriltäni ja toivat tänne. Puoli kuuta sitten onnistuin pakenemaan kaksijaloilta, mutta jäin kiinni kujakissoille, jotka uhkasivat minua kuolemalla, ellen liittyisi heihin.” Vedin syvään henkeä ja odotin kissojen reaktiota. Tuntui hyvältä puhua jollekulle oikeasti, eikä vain myötäillä kaikkea mitä sanottiin.
//Mesi?
//910 sanaa
