Lola
//Kirjoittaja: Elandra
//Kotikisu | Kujakissayhteisö
”Shh, emo”, naukaisin emolle, kun hän yritti pestä turkkiani samalla kovaäänisesti kehräten. Kuulin etäisiä ääniä jostain huoneen ulkopuolelta. Emo lopetti hetkeksi turkkini pesemisen ja katsoi minua kysyvä ilme kasvoillaan.
”Mitä nyt?” emo kysyi ja räpäytti silmiään.
”Kuuntele”, pyysin emoa ja höristelin korviani. Olin varma, että olin äsken kuullut vaimeaa miu’untaa! Emo lopetti kehräämisenkin ja huoneeseen laskeutui täysi hiljaisuus. Kuulin kaksijalkojen puhuvan huoneen ulkopuolella, mutta miukuna oli nyt loppunut. Emo laski kuononsa otsaani vasten ja hänen kurkustaan alkoi taas kummuta kehräystä.
”Minä olin aivan varma, että kuulin Milan”, se sai emon kehräyksen loppumaan kuin seinään. Emon lämmin katse muuttui ahdistuneeksi ja surkeaksi. Hän käänsi päänsä poispäin, kaiketi jotten näkisi hänen surkeaa ilmettään.
”Älä ole surullinen”, pyysin pahoillani ja kampesin itseni pystyyn. Puskin pienellä kuonolla emoani ja yritin lohduttaa häntä.
”Voi kun saisin sinut uskomaan, että minä aivan varmasti kuulin Milan. Minähän lupasin, että kaksijalat tuovat hänet kyllä takaisin”, nau’uin ja painauduin vasten emon pehmeää turkkia. Emo liikahti ja vetäisi minut aivan kiinni itseensä. Hän painoi kuononsa turkkiini ja päästi ilmoille syvän huokauksen.
”Kunpa kaksijalat toimisivatkin noin. Lola-rakas, minä en usko, että Mila on tulossa enää takaisin”, emo naukui hiljaisella äänellä, kuin yrittäen lohduttaa minua. Mutta minä en ollut surullinen. Lola oli ollut poissa jo lähes puoli kuuta, mutta minun toivoni eli yhä. Olin varma, että kaksijalat toisivat hänet takaisin hetkenä minä hyvänsä. Kaksijalat olivat niin mukavia meille, että eivät he veisi siskoani pois luotamme. Emo oli vastaamassa, kun se sama ääni kuului taas. Vaimeaa miu’untaa! Nyt emokin kuuli sen, sillä hän sulki välittömästi suunsa ja höristeli suuria korviaan.
”Kuulitko emo?! Se oli Mila!” hihkaisin ja nousin pystyyn, alkaen iloisesti loikkia emon ympärillä ahtaassa kolossa. Emo nousi salaman nopeasti pystyyn.
”Äkkiä, mene ulos Lola”, emo pyysi ja pukkasi minulle vauhtia. Kiiruhdin ulos kiipeilypuun alla olevasta kolosta emon edellä. Miukuna voimistui, ja sillä hetkellä huoneen ovi aukesi. Sisään astui kaksijalka, joka kantoi karvattomilla etutassuillaan koppaa. Kopan yllä oli värikäs kankaan pala, mutta sen sisältä kantautui Milan huudahduksia! Kaksijalka laski kopan maahan ja vetäisi kankaan pois kopan päältä. En ollut koskaan nähnyt emon tulevan niin pelottomasti kaksijalan vierelle. Emo ei näyttänyt edes huomaavan, miten lähellä kaksijalka todellisuudessa oli. Kaksijalka avasi kopan ritiläoven, jolloin emo syöksähti nopeasti siskoni luokse.
”Mila! Sinä olet kunnossa!” hihkuin iloisesti miukuen. Sisareni katseli meitä vähintäänkin yhtä iloisesti. Hän näytti olevan aivan kunnossa.
”Emo! Lola! Minulla on ollut ihan valtava ikävä teitä!” Mila purskahti itkuun ja painautui välittömästi emon turkkia vasten.
”Voi rakas pieni, niin meilläkin sinua”, emo naukui selvästi huojentuneena. Kipitin perheeni luokse ja nuuhkaisin Milan turkkia. Se tuoksui kummalliselta; laimeasti muilta eläimiltä, kaksijaloilta ja hajuilta, joita en edes tunnistanut. Mutta nyt kaikista tärkeintä oli, että Mila oli kunnossa. Hän varmasti kertoisi suuresta seikkailustaan myöhemmin, kunhan ensin saisi hieman levätä.
