Lola
//Kirjoittaja: Elandra
//Kotikisu | Kujakissayhteisö
Kuut olivat vierineet, ja minä ja Mila olimme kasvaneet hurjasti. Kaksijalat olivat antaneet meidän vähän kerrallaan oleskella huoneen ulkopuolella, kunnes ovi oli jätetty kokonaan auki. Paitsi öisin edelleen he sulkivat oven ja laittoivat meidät huoneeseen. Emokin oli rentoutunut huomattavasti kaksijalkojen seurassa. Hän jopa antoi kaksijalkojen paijata häntä aina välillä! Olin niin ylpeä emosta, että hän oli uskaltanut luottaa kaksijalkoihin.
Yllätykseksemme emme olleet kaksijalkojen lisäksi pesän aikoita asukkeja… Eräänä päivänä he olivat tuoneet luoksemme pahanhajuisen, suuren koiran. Minä ja Mila olimme uskoneet sen olevan suurin koira koko maailmassa, mutta emo oli kertonut meidän olleen väärässä. Hänen mukaansa se koira oli ollut pienikokoinen verrattuna muihin koiriin. Aluksi emo oli käskenyt pysytellä kaukana koirasta, mutta Mila ei ollut totellut. Emo oli säikähtänyt hurjasti, kun koira oli painanut käpälänsä Milan päälle. Onneksemme koira ei ollutkaan pahantahtoinen, vaan se sen sijaan piti Milasta!
Neljäsosakuun aikana meistä oli tullut koiran ystäviä – tai siis minusta ja Milasta. Emo vältteli yhä koiraa ja kiiruhti piiloon, kun se otettiin sisälle. Olin yrittänyt jutella koiralle, mutta se vain räksytti takaisin eikä selvästikään ymmärtänyt minua. Enkä minä ymmärtänyt koiraa, se puhui jotain aivan eri kieltä.
Raotin hitaasti silmiäni. Olin ollut hereillä jo tovin, mutta pitänyt silmiäni ummessa, kun emo ja Mila olivat yhä nukkuneet ja huoneen ovikin oli kiinni. Nukuimme edelleen yöt kiipeilypuun alla olevassa kolossa, vaikka se alkoi käydä jo ahtaaksi. Minä ja Mila olimme kasvaneet niin, että tilaa oli hyvin vähän. Rakastin kuitenkin nukkua emon ja siskon vieressä, sillä silloin koin oloni todella turvalliseksi. Emo ja Mila nukkuivat yhä sikeästi. Kuulin oven aukeavan, joten kampesin itseni varovaisesti pystyyn.
”Shh, nukkukaa te vain”, kuiskin emolle ja sisarelleni, kun peruutin hiljaa ulos kolosta, varoen etten herättäisi rakkaimpiani. Naaraskaksijalka seisoi oven vieressä ja katsoi minua ystävällisellä ilmeellä. Ravasin häntä pystyssä kaksijalan luokse, vaatien tältä rapsutuksia. Se kumartui tasolleni ja laski karvattoman etukäpälänsä selälleni, alkaen silittää minua. Kaksijalka puhui jotakin, mutta tunnistin vain oman nimeni. Ummistin silmäni ja heittäydyin maakaamaan selälleni kaksijalan eteen, jolloin se varovaisesti siirsi käpälänsä vatsalleni. Kaksijalan silitys kutitti, joten nappasin käpälilläni kiinni hänen etutassustaan. Kaksijalka vetäisi tassunsa pois ja torui minua. Kampesin nopeasti pystyyn, haluten selittää, ettei tarkoitukseni ollut vahingoittaa kaksijalkaa.
”Älä ole vihainen, en minä halunnut satuttaa! Sinun käpäläsi vain kutitti minua”, nau’uin kimeällä äänellä, muttei kaksijalka näyttänyt ymmärtävän. Välillä oli vaikeaa, kun kaksijalat eivät ymmärtäneet meitä. Kuulin lähestyviä askeleita huoneen ulkopuolelta. Esiin astui minulle täysin tuntematon naaraskaksijalka. Sillä oli tumma, pitkä turkki päässä ja sen nahka oli tummempi kuin meidän kaksijaloillamme. Kaksijalka haisi myös erille kuin omamme, mutta niin kaikki kaksijalat tekivät. Aivan kuten kissoillakin, kaksijaloillakin oli ominaistuoksunsa. Tuntematon naaraskaksijalka katsoi minua ja kumartui kaksijalkani vierelle. Se ojensi käpälänsä minua kohti. Kurottauduin haistelemaan käpälää, mutta säikähdin kun kaksijalka työnsi sen nopeasti lähemmäs minua. Vetäydyin niskavillat pystyssä taaemmas. Onnekseni kaksijalka ei seurannut minua, vaan odotti, että tulisin takaisin hänen luokseen. Varovaisin askelin hiippailin kaksijalan luokse. Se ei tällä kertaa vaikuttanut uhkaavalta, joten pienen haistelun jälkeen annoin sille luvan silittää minua. Kaksijalat juttelivat samalla jotain keskenään, mutten vaivautunut kuuntelemaan heitä. Nautin täysin rinnoin siitä, kun kaksijalka antoi minulle huomiota.
Emo ja Mila olivat myös tavanneet kaksijalan, joka oli neljäsosakuu sitten käynyt ensimmäistä kertaa luonamme. Sen jälkeen kaksijalka oli käynyt katsomassa meitä päivittäin. Emon mielestä se oli huono merkki, mutta minua se ei haitannut lainkaan. Joka päivä sain paljon rapsutuksia! Kaksijalka tuntui pitävän minusta enemmän kuin emosta ja Milasta, joka sai minut surulliseksi.
”Ensi kerralla minä en mene lainkaan silitettäväksi, niin te saatte kaikki rapsutukset”, lupasin Milalle, joka oli selvästi hieman allapäin siitä, ettei ollut saanut yhtä paljoa rapsutuksia. Sisareni katsoi minua kiitollisena.
”Vau, se olisi todella ystävällistä”, hän vastasi iloisesti.
”Minä en tahdo, että sinä olet surullinen. Sinä olet ansainnut aivan yhtä paljon rapsutuksia, ellet jopa enemmänkin!” hihkaisin lämpimästi hymyillen. Sisareni puski hellästi minua kuonollaan. Olin varma, että uusi kaksijalkatuttavamme saapuisi pian paikalle, sillä päivä oli jo pitkällä, ja tavallisesti hän saapui viimeistään aurinkohuipun aikoihin.
Odottelimme kaksijalkaa pehmoisella, miltei koko oleskelutilan levyisellä pedillä. jossain vaiheessa väsyin odotteluun ja nukahdin. Heräsin seuraavan kerran siihen, kun kuului kirkas ääni. Se oli ääni, joka soi aina, kun joku seisoi pesän ulkopuolella.
”Herätys Mila! Kaksijalka saapuu!” naukaisin äkkiä sisarelleni, joka selvästi oli myös kuullut äänen. Hän nousi pystyyn ja katsoi silmät innosta säihkyen kohti ulko-ovea. Minä sen sijaan loikkasin alas pediltä ja kiiruhdin sen alle piiloon. Näin kaksijalka huomaisi ensimmäisenä Milan ja antaisi hänelle silityksiä.
Kaksijalalla meni hetki päästä oleskelupaikkaan. Kun hän viimein pääsi sinne, hän istahti pedille Milan vierelle ja silitti sitä. Meidän oma kaksijalkanaaraamme alkoi sen sijaan huhuilla minua. Minua jännitti kamalasti jostain syystä, joten työnnyin syvemmälle pedin alle piiloon. Näin emon tassuttelevan ulos huoneestamme. Hän jäi istumaan jonkin matkan päähän, eikä vaivautunut tulemaan kaksijalkojen luokse. Oma kaksijalkamme löysi minut lopulta ja yritti houkutella minua ulos pedin alta. Se heilutteli lelua naamani edessä, enkä voinut vastustaa kiusausta! Huiskaisin tassullani lelua, jolloin kaksijalka vetäisi sen äkkiä kauemmas. Loikkasin sen perään ja jahtasin sitä ulos pedin alta.
Kun tajusin virheeni, oli liian myöhäistä. En päässyt enää takaisin piiloon, kun kaksijalka kaappasi minut syliinsä. Naaraskaksijalka silitti minua hellästi, ja lopulta lopetin räpistelyn. Se vei minut toisen kaksijalan luokse ja laski minut hänen jalkojensa päälle. Katsoin pahoitellen Milaa.
”Sinäkin mahdut tänne ihan hyvin”, naukaisin sisarelleni ja viitoin hänetkin kaksijalan syliin. Mila näytti hieman surkealta, mutta piristyi nopeasti päästessään myös vierelleni. Kaksijalka silitti toisella käpälällään minua ja toisella Milaa.
Nautimme tovin rapsutuksista, jonka jälkeen kaksijalka siirsi meidät sivuun ja nousi ylös. Se sanoi jotakin omalle kaksijalalleni, joka vastasi päätään nyökytellen. Sitten tuntematon kaksijalka kaappasi minut syliinsä. Hän kantoi minut kohti ulko-ovea ja puhui minulle ystävällisellä äänellä. Ajattelin, että ehkä kaksijalka käy katsomassa vain paikkoja. Oma kaksijalkani seurasi toista. Yllätyksekseni kaksijalkani veti esiin liukuvan seinän sisältä kopan, josssa Milaakin oli aikanaan kuljetettu. Sillä silmänräpäyksellä tajusin, että kaksijalka aikoo viedä minut pois.
”Emo!” parkaisin ja yritin rimpuilla irti kaksijalan otteesta.
”Lola!” emo vastasi huutooni yhteen ääneen Milan kanssa. Kaksikko juoksi äkkiä luokseni. Kaksijalat saivat työnnettyä minut koppaan ja sulkivat sen ritiläisen oven.
”Mihin minua viedään, emo?” kysyin paniikissa emolta, joka oli saapunut kopan vierelle. Se yritti kynsillään repiä ovea auki, mutta turhaan.
”Te ette vie tytärtäni! Ei mitään hätää Lola, minä pelastan sinut!” emo rääkyi, yrittäen raivoissaan saada kopan oven auki. Mutta oma kaksijalkamme nappasi emon syliinsä. Se oli suuri virhe, sillä silloin emo iski hampaansa kiinni kaksijalan käpälään.
”Ei, älä vahingoita kaksijalkaa emo!” pyysin epätoivoisena, mutta emo ei kuunnellut. Hän rääkyi raivoissaan kaksijalalle ja vaati häntä päästämään minut vapaaksi. Lopulta kaksijalka kai kyllästyi emon epäystävällisyyteen ja vei emon huoneeseen. Kuulin, miten kovasti emo rääkyi huoneessa ja vaati, että kaksijalka vapauttaisi minut. Katsoin surkeana Milaa, joka istui kopan toisella puolen.
”Ethän sinä jätä meitä Lola, ethän?” Mila kysyi surkealla äänellä, ”minä en tahdo menettää sinua.” Minua pelotti, sillä en tiennyt minne minua oltiin viemässä. Nielaisin ja katsoin surkeana pentuetoveriani.
”En minä tahtoisi lähteä, varmasti tämä on jokin väärinkäsitys… Sinäkin tulit silloin takaisin, kyllä minäkin tulen. Tämähän on minun kotini”, huokaisin hiljaa, kun kyyneleet alkoivat kihota silmiini. Olin kamalan peloissani. En halunnut menettää perhettäni ja joutua heistä erilleen…
”Lupaathan, että tulet takaisin? Minä rakastan sinua”, Mila kuiskasi nyyhktyttäen.
”Lupaan. Aivan varmasti lupaan! Minäkin rakastan sinua. Minä palaan varmasti ihan pian”, nau’uin yrittäen esittää iloista ja reipasta. En halunnut Milan olevan surullinen. Sitten kaksijalka nosti minut ylös.
”Kerro emolle, että minä rakastan häntäkin! Minä tulen kyllä vielä takaisin!” vannoin mahdollisimman reippaalla äänellä, yrittäen täysillä uskoa omiin sanoihini.
”Minä kerron.. Voi Lola, minun tulee sinua niin kova ikävä!” Mila itki onnettomana. En ehtinyt sanoa mitään, kun kaksijalka avasi jo ulko-oven ja astui pihalle. Se ei ollut tällä kertaa peittänyt koppaa, joten näin ulos. Ilma ulkona oli hyytävän kylmä, aivan kuten emo oli lehtikadon kuvaillut olevan. Yritin painaa mieleeni kaikki yksityiskohdat mitä näin. Ihan sama minne kaksijalka minut veisi, minä kyllä joskus palaisin takaisin perheeni luokse. Tämän täytyi olla jokin väärinkäsitys. Ehkä olin menossa vain pienelle lomamatkalle ja palaisin pian, kuten Milakin oli palannut..
