Lola
//Kirjoittaja: Elandra
//Kotikisu | Kujakissayhteisö
Milan paluun jälkeen hän oli kertonut kaiken, mitä hänelle oli tapahtunut. Se kuulosti todella jännittävältä, mutta myös hieman pelottavalta. Sisareni kertoi, että aluksi häntä olikin pelottanut todella paljon, kun hänen ympärillään oli häärinyt paljon tuntemattomia kaksijalkoja ja aivan uusia hajuja. Mielestäni se kuulosti hyvin hassulta, kun Mila kertoi saaneensa käpäläänsä jonkinlaisen ylimääräisen turkin, aivan kuten kaksijaloillakin oli. Sen turkin vuoksi hän ei ollut kyennyt taittamaan käpäläänsä. Vasta kun turkki oli poistettu, Mila oli kyennyt taas kävelemään kunnolla. Hän oli kertonut tutustuneensa useaan uuteen kissaan, jotka kaikki olivat olleet jollain tavalla huonovointisia. Emo oli osannut kertoa, että Mila oli ollut leikkaajan luona. Leikkaaja oli kaksijalka, joka ilmeisesti teki jotain kissoille. Emon mukaan se jokin oli jotain todella pahaa, mutta minä en uskonut sitä. Leikkaaja oli parantanut Milan tassun, joten hänen täytyi olla todella mukava! Olin kuitenkin äärettömän onnellinen, että rakas siskoni oli taas meidän luonamme, eikä lähtisi enää minnekään.
Oli kulunut puoli kuuta siitä, kun Mila oli palannut. Olimme oppineet kaikkea uutta, mutta pysytelleet poissa kiipeilypuun toiselta tasolta. Emo oli ollut sen suhteen äärimmäisen huolehtivainen. Hän ei halunnut, että loukkaisimme enää itseämme tai että joutuisimme eroon toisistamme. Kuten emo oli luvannut, hän yritti tulla toimeen kaksijalkojen kanssa. Se näytti olevan hänelle todella vaikeaa, mutta minä ymmärsin häntä. Emo oli aina pelännyt ja vihannut kaksijalkoja. Mutta Milan tapaus oli osoittanut hänelle, että kaksijalat oikeasti olivat hyviä ja halusivat meidän parastamme.
Olimme juuri leikkimässä Milan kanssa, kun huoneen ovelta kuului ääntelyä. Äänet kuuluivat kaksijalanpennuille sekä aikuisille kaksijaloille. Kaksijalanpennut olivat käyneet pari kertaa luonamme. Emo ei voinut sietää niitä, mutta minusta ne olivat ihan mukavia, joskin vähän kovakouraisia ja arvaamattomia..
”Vau! Ne toivat meille ruokaa!” hihkaisin iloisesti ja käänsin innoissani katseeni Milaan. Heti kun kaksijalanpennut astuivat huoneeseen, emo piiloutui kiipeilypuun alla olevaan koloon. Katsoin hänen peräänsä haikeana, sillä olisin halunnut, että emokin olisi voinut olla kanssamme. Emon silmät kiiluivat hämärässä kolossa, kun hän katseli varautuneena meidän suuntaamme. Kaksijalanpennuista pienempi piteli kädessään herkkutikkua. Mila syöksähti sitä kohti, mutta kaksijalanpentu vetäisi tikun ylemmäs, jottei sisareni saisi sitä kiinni.
Kaksijalanpentu sanoi jotain naaraskaksijalalle, joka vastasi pennulleen lempeällä äänellä. Naaraskaksijalka nappasi tikun käteensä ojensi sen kohti Milaa. Sisareni upotti nopeasti hampaansa herkkuun, jottei se pakenisi hänen hampaistaan enää minnekään.
“Mmrrau!” Mila murahteli, kun hän yritti repiä tikkua kaksijalan kädestä. Kaksijalkojen suut olivat vääntyneet nauruun, kun he katselivat sisareni repivän tikkua täysi tohina päällä. Kaksijalanpennuista isompi kiersi minun luokseni ja heilutteli kasvojeni edessä toista herkkutikkua. Ilmeeni kirkastui ja otin varovaisen askeleen lähemmäs kaksijalanpentua. Tiesin, että ne pelkäsivät välillä liian nopeita liikkeitä ja teräviä kynsiämme, joten pyrin olemaan varovainen.
“Oletpa sinä kiltti, kun annat minulle ruokaa!” nau’uin hymyissä suin iloisella äänellä. Kaksijalanpentu sanoi jotakin mitä en ymmärtänyt ja ojensi sitten tikun lähemmäs minua. Otin hellästi sen hampaideni väliin ja kaksijalanpentu irrotti otteensa. Vilkaisin sivusilmälläni Milaa, joka edelleen riehui oman herkkutikkunsa ja naaraskaksijalan kanssa. Aloin kaikessa rauhassa nauttia omasta herkustani. Samalla isompi kaksijalanpentu hivuttautui minua lähemmäs ja laski varovaisesti karvattoman käpälänsä selkääni vasten. Kuin vaistomaisesti nostin selkääni hieman ylöspäin, kun kaksijalan käpälä liukui pehmeää turkkiani vasten aina hännäntyveen saakka. Kurkustani alkoi kummuta kehräystä, joka oli varsin epävireistä ja katkeilevaa, sillä syöminen häiritsi sitä. Isompi kaksijalanpentu osasi silittää hieman nätimmin kuin pienempi, mutta kyllä hänenkin käsittelystään huomasi, miten pieni hän vasta oli. Täysikasvuiset kaksijalat eivät koskaan sukineet turkkiani vastakarvaan, mutta kaksijalanpentu teki niin. Se tuntui hieman epämukavalta, mutta en halunnut pahoittaa pennun mieltä. Hän yritti parhaansa, ja se riitti minulle. Emo sukisi kyllä turkkini sen jälkeen, kun kaksijalanpentu oli koskenut siihen.
“Nam, olipa se herkullinen tikku”, nau’uin huuliani lipoen, kun olin saanut koko tikun syötyä. Kaksijalanpentu katsoi minua hymyillen ja sanoi taas jotakin, mitä en ymmärtänyt sitten alkuunkaan. Otin askeleen lähemmäs kaksijalkaa, joka istui lattialla seuranamme. Puskin hellästi sen taitettua jalkaa ja kehräsin. Kaksijalanpentu silitteli minua korvan takaa, niskasta ja selästä. Välillä kaksijalanpennun pitkät, tikkumaiset etujalkojen varpaat jäivät rapsuttamaan leukaani. Rakastin sitä, kun kaksijalat silittivät minua! Nousin varovaisesti kaksijalan syliin, varoen etten pistelisi hänen jalkojaan kynsilläni. Minun oli toisinaan vielä vaikeaa hallita sitä, koska kynteni olivat esillä ja koska eivät. Ilmeisesti kaksijalanpentuun ei sattunut, sillä se pysyi paikoillaan ja jatkoi paijaamistani, kun kierähdin kerälle hänen syliinsä. En edes tajunnut, että nukahdin siihen paikkaan.
Heräsin siihen, kun joku siirsi minua. Yritin unisena tarttua kynsilläni kiinni kaksijalanpentuun, mutta joku tarttui kiinni tassuihini.
“Eii!” miu’uin onnettomana, kun naaraskaksijalka veti minut pois kaksijalanpennun sylistä. Kaksijalanpentu sanoi taas jotakin, johon naaraskaksijalka vastasi. Alkoi vuoropuhelu, josta minä en ymmärtänyt sanaakaan. Katselin väsyneenä vuoronperään naaraskaksijalkaa ja pentua. Jonkin ajan kuluttua pentu nousi ylös, käveli luokseni ja rapsutti vielä korvantaustaani hieman rajuin ottein. Sitten kaksijalanpentu sanoi minulle jotakin ja lähti pois naaraskaksijalka perässään. Jäin haikein mielin katselemaan heidän peräänsä.
“Minä sain kaksi herkkutikkua!” Mila keskeytti minut ja loikki vierelleni hiekkalaatikon suunnalta.
“Ai, minä taisin torkahtaa. Onpa hieno juttu! Kaksijalat ovat niin anteliaita”, nau’uin iloisella äänellä. Mila nyökytteli päätään. Meidän molempien katseet kääntyivät emoon, joka viimein uskaltautui ulos kiipeilypuun alla olevasta kolosta.
“Saitko sinä yhtään herkkua, emo?” kysyin ja tassutin emon luokse.
“Sain”, emo vastasi lyhytsanaisesti ja vilkuili hermostuneena huoneen ovelle.
“Onpa hyvä. Kävivätkö kaksijalanpennut silittämässä sinuakin?” esitin emolle uuden kysymyksen kirkkaalla äänelläni. Emo pudisteli päätään.
“Eivät, ja hyvä niin. Minä en voi sietää heitä”, emo vastasi hieman turhankin rehellisesti.
“Niin, ne ovat kyllä aika arvaamattomia ja nopealiikkeisiä. Mutta eivät ne tahdo meille mitään pahaa”, Mila vastasi. Emo kohautti lapojaan.
“Teidän on hyvä olla varovaisia kaksijalanpentujen kanssa, heistä ei koskaan tiedä mitä ne keksivät”, emo lausui terävällä äänellä. Nyökyttelimme molemmat päitämme Milan kanssa. Otimme kyllä tosissamme emon käskyn, mutta siitä huolimatta minä luotin kaksijalanpentuihin. En aivan yhtä paljon kuin täysikasvuisiin kaksijalkoihin, mutta uskoin myös heidän hyvyyteensä.
“Tulkaa äkkiä katsomaan! Ulkona sataa valkoista vettä!” Mila hihkaisi istuessaan ikkunalaudalla. Korvani nousivat välittömästi pystyyn ja uni hävisi tiehensä. Valkoista vettäkö?! Ei voinut olla! Kampesin itseni nopeasti pystyyn ja loikin sulavasti kiipeilypuun kautta ikkunalaudalle. Mila ei ollut valehdellut, sillä taivaalta tosiaan satoi valkeita vesipisaroita! Ne leijailivat maahan huomattavasti hitaammin kuin tavalliset vesipisarat.
“Vau! Miten se voi olla mahdollista?” kysyin haltioituneena.
“Ei se olekaan”, emo naukui päästyään myös ikkunalaudalle. Ikkunalauta oli niin iso, että mahduimme kaikki kolme sille vaivatta. Käänsimme sisareni kanssa kysyvät katseemme emoon päin.
“Mitä se sitten on?” Mila kysyi ja katsoi taas ulospäin. Minä pidin katseeni emossa ja odotin kärsivällisesti, että hän kertoisi.
“Se on lunta. Sitä sataa maahan aina lehtikatoisin. Ei mene aikaakaan, kun koko maa on valkoinen. Lumi peittää alleen ruohon ja aluskasvillisuuden ja sulaa hiirenkorvan aikaan pois”, emo selitti rauhallisella äänellä.
“Ai niin, sinä olet kertonut meille lehtikadosta! Onko se täällä nyt?” kysyin mietteliäänä. Emo nyökäytti päätään.
“Hyvä puoli kotikisuna olemisessa on se, että meidän ei tarvitse kestää kylmää ulkona”, emo lausahti raskaalla äänellä. Hänen haikea katseensa kääntyi ulos. Mielestäni emo oli tottunut aika hyvin kotikisun elämään, mutta kaipasiko hän takaisin ulos?
“Kotikisuna olemisessa on paljon hyviä puolia!” korjasin emon sanomisia hieman. Emon kasvoille piirtyi lämmin hymy, mutta hän piti katseensa ulkona.
“Niin, olet oikeassa Lola. Mutta kun on elänyt koko elämänsä ulkona, pienessä tilassa eläminen on vaikeampaa”, emo kertoi. Minä ymmärsin häntä. Hän kaipasi varmasti ruohoa ja tuulta, sekä sitä että sai liikkua niin pitkälle kuin halusi, ilman että kaksijalanpesän seinät tulivat vastaan.
“Kyllä minä ymmärrän emo. Mutta minä lupaan, sinä opit vielä nauttimaan elämästäsi kotikisuna”, lupasin päätäni nyökytellen. Emo painoi kuononsa vasten otsaani.
“Voi rakas, niin minäkin uskon. Olen onnellinen missä vain, kunhan te olette minun kanssani”, emo huokaisi ja sipaisi hellästi kielellään otsaani.
“Niin minäkin. En tahdo koskaan lähteä pois teidän luotanne!” vastasin iloisella äänellä, uskoen todella siihen, että saisimme elää koko loppuelämämme yhdessä.
Tänä aamuna naaraskaksijalka oli tullut huoneeseen, antanut meille tavalliseen tapaansa ruokaa ja siivonnut hiekkalaatikkomme jätöksistä. Minä ja Mila seurasimme aina innoissamme, kun kaksijalka hääräsi hiekkalaatikolla. Hän kaiveli reikäisellä esineellä hiekkaa, ja se vasta olikin hauska leikki! Minä ja Mila yritimme napata esineen kiinni hiekan alta, mutta kaksijalka siirsi meitä aina kauemmaksi. Jostain syystä kaksijalka halusi viedä jätöksemme. Emo piti sitä aivan päättömänä touhuna, hän uskoi että kaksijalat säilöivät jätöksemme jonnekin. Mutta minua se ei haitannut. Jonain päivänä laatikko oli jäänyt siivoamatta ja emo oli valittanut sen olleen liian täynnä jätöksiä. Niinpä emo oli tehnyt tarpeensa huoneen toiseen nurkkaan, suoraan lattialle. Emon mielestä hiekkalaatikon hiekka tuntui inhottavalta tassuissa, mutta minusta se oli ihan mukavaa. Vanhassa paikassamme laatikossa oli ollut paljon suurempia puisia paloja, jotka olivat tuntuneet inhottavalta tassujen alla. Hiekka oli sileää ja kaikin puolin aivan mainiota.
Kun kaksijalka oli siivonnut hiekkalaatikon, hän käveli huoneen ovelle. Tavallisesti hän sulki oven, mutta nyt hän jätti sen auki.
“Emo!” hihkaisin, ja emo työnsi unisen päänsä ulos kiipeilypuun alla olevasta onkalosta.
“Mitä?” emo kysyi haukotellen makoisasti.
“Kaksijalka jätti huoneen oven auki”, Mila henkäisi ja lähti liikkumaan varovaisin askelin kohti ovea.
“Seis! Pysähdy Mila!” emo komensi ja rämpi äkkiä ulos kolosta. Hän kiiruhti meidän luoksemme ja asettui eteemme. Väsymys oli hävinnyt hetkessä emon kasvoilta. Hän vilkuili hermostuneesti avoimen oven suuntaan.
“Odottakaa tässä”, emo komensi. Minun teki niin kovin paljon mieli juosta ulos huoneesta tutkimaan muita tiloja, mutta oli toteltava emoa. Emolle tulisi paha mieli, jos emme tottelisi häntä. Mila seisoi vierelläni ja tamppasi malttamattomana maata jaloillaan.
“Ole nopea emo, minä tahdon jo mennä tutkimaan!” Mila hihkui ja vilkaisi minua innostunut ilme kasvoillaan, “laajeneekohan meidän asuinalueemme? Voi miten jännittävää!”
Iloinen hymy loisti myös minun kasvoillani.
“Toivottavasti! Mitenköhän iso tämä kaksijalanpesä todellisuudessa on?” kysyin ja yritin kuvitella sitä päässäni, mutta se oli vaikeaa. Kun emo oli käynyt vähän huoneen ulkopuolella, hän palasi takaisin ja nyökkäsi.
“Näyttää turvalliselta. Voimme mennä katsomaan mitä siellä on, mutta olettehan varovaisia”, emo vannotti. Minä ja sisareni nyökyttelimme päitämme ja kirmasimme emon luokse. Huomasin, miten hermostunut ja stressaantunut emo oli, kun Mila suin päin syöksyi tutkimaan paikkoja. Minun kävi niin emoa sääliksi, että jättäydyin hänen vierelleen.
“Minä tulen sinun kanssasi”, lupasin lempeästi hymyillen. Katselin kaksijalanpesää, joka jatkui sekä oikealle että vasemmalle. Suoraan huoneen edessä oli hieman tilaa, mutta sitten tuli vastaan tummanpuhuva seinä. Vasemmalla näkyi lisää ovia ja sitten umpikuja. Oikealla tilaa oli enemmän, joten lähdimme emon kanssa sinne katsomaan, minne Mila oli jo ehtinyt.
