Lola
//Kirjoittaja: Elandra
//Erakko | Tuntematon alue
”Lola, oletko sinä täällä?” Ollin tuttu ääni kantautui korviini väliaikaisen pesämme sisäänkäynniltä. Raotin unisia silmiäni ja kohtasin katseellani ystäväni, joka katseli minua vihreillä silmillään.
”Täällä ollaan”, nau’uin kiepahtaessani kyljelleni ja ojentaessani raajani venytykseen niin, että selkäni meni kaarelle. Olli käveli luokseni ja laski suussaan kantamansa hiiren maahan.
”Täältä ei oikein löydy mitään syötävää”, kolli naukui ja tönäisi hiirtä lähemmäs minua. Kallistin päätäni hämmentyneeltä.
”Miten niin ei? Juurihan sinä toit meille loistavan aamiaisen!” yritin kannustaa kollia, vaikka tiesinkin mitä hän tarkoitti. Olimme vaellelleet siellä täällä viimeiset vuodenajat ja yrittäneet löytää perhettäni, tuloksetta tietysti. Koska Olli ahdistui aina vaihtaessamme paikkaa, olimme päätyneet pysymään vähintään puoli kuuta aina samassa paikassa. Se vähensi ystäväni ahdistusta ja helpotti hänen matkantekoaan, kun emme joka aamu heränneet uudesta, tuntemattomasta paikasta. Tällä uudella alueella olimme olleet vasta kolme päivää, eikä ruokaa ollut kauheasti. Ollin mukaan se johtui lehtisateen ajasta, jolloin riista vähenisi ja säät kylmenivät. Sanomisellaan Olli oli tarkoittanut, että tuonkin hiiren saalistamiseen oli kulunut häneltä paljon aikaa, eikä juuri muuta ollut nyt saatavilla.
”Kiitos Olli, haluatko jakaa sen kanssani?” kysyin ja kohtasin ystäväni vihreän katseen. Hento hymy pilkahti kollin kasvoilla, kun hän nyökäytti päätään.
”Mikä jottei”, hän tokaisi ja haukkasi ensimmäisen suullisen hiirestä.
Aamiainen ei saanut vatsojamme täytettyä, mutta tiesimme pärjäävämme sillä ainakin seuraavaan ateriaan saakka. Olli tuntui murehtivan ruuan vähyyttä enemmän kuin minä. Olin tottunut nälässä oloon, joten en ollut vielä huolissani. Yritin parhaani mukaan kannustaa Ollia olemaan positiivinen, sillä pelko ei veisi meitä eteenpäin tehtävällämme.
”Käytäisiinkö tänään siinä läheisessä kaksijalkalassa, jonka ohi kuljimme tullessamme tänne?” kysyin Ollilta, kun olimme lähteneet pienelle kävelylle pesältämme. Kolli kohautti mietteliäänä lapojaan, ”onkohan se aivan turvallista?”
”No tietysti on, kunhan vain olemme varuillamme, ja sinähän aina olet! Ei meille mitään käy”, vakuuttelin iloisena ja kosketin kuonollani kollin lapaa. Olli väläytti minulle epävarman hymyn, mutta myöntyi sitten.
”Hyvä on, mutta ensin meidän on etsittävä jostain lisää syötävää. En kestä, jos minun on mentävä tyhjällä vatsalla uuteen kaksijalkalaan”, oranssiturkkinen kolli naukui mietteliäänä.
”Ei se ole ongelma. Tule, lähdetään heti saalistamaan.”
