Lola
//Kirjoittaja: Elandra
//Kotikisu | Klaanien läheinen kaksijalkala
Kyyhötin kopassa hirviön sisällä. Kaksijalka oli laskenut minut hirviön etuosaan ja tullut vierelleni. Kuulin, miten se puhui. Olin luullut, ettei hirviön sisällä ollut muita, mutta kaiketi olin väärässä tai sitten tämä kaksijalka tykkäsi puhua itsekseen. Joskus kaksijalat tekivät niin. Olin yrittänyt kurkistaa kopan raoista taaksepäin nähdäkseni, oliko hirviössä enemmän kaksijalkoja, mutten nähnyt. Ainakaan kukaan ei vastannut tälle kaksijalalle, joka oli vienyt minut mukanaan pois emon ja Milan luota…
Perheeni ajatteleminen sai mielialani laskemaan. Painoin pääni alas surkeana. En pitänyt tästä olosta, minun oli päästävä siitä eroon.
*Älä ole surullinen, sinulla on seikkailu edessä! Emolla ja Milalla on toisensa, ei sinulla ole mitään hätää*, yritin kannustaa itseäni ajatusten voimalla. Se kohensi oloani hieman. Kaikki kääntyisi vielä parhain päin. Vaikka joutuisin olemaan hetken erossa perheestäni, palaisin vielä heidän luokseen ja pääsisin kertomaan heille seikkailuistani! Niinpä, ei tämä ollut oikeastaan sen hullumpi tilanne. Asiat kyllä järjestyisivät, niin ne olivat järjestyneet aina, vaikka emo oli uskonutkin toisin.
En tiedä, miten pitkään matkasin hirviön sisällä, sillä jossain vaiheessa olin nukahtanut. Heräsin siihen, kun hirviö pysähtyi ja sen tasainen murina lakkasi. Raotin hitaasti unisia silmiäni, huomatakseni yön saapuneen. Kaksijalka avasi hirviön ja kuului paukahdus. Kului hetki, kunnes kaksijalka avasi hirviön toiselta puolen. Se puhui minulle lempeällä äänellä ja nosti kopan ilmaan. Kaksijalan ystävälliset kasvot ilmestyivät kopan ritiläoven eteen. Se sai oloni luottavaisemmaksi. Kaksijalka sanoi jotain ystävällisellä äänellä.
“Oletko sinä minun uusi kaksijalkani?” kysyin toivoen, että tämä kaksijalka ymmärtäisi puhettani. Se vastasi jotain.
“Haetko sinä Milan ja emon myös tänne?” kysyin, mutta juuri silloin kaksijalan kasvot katosivat näköpiiristäni. Lähdimme liikkeelle. Erotin hämärässä kaksijalanpesän, jota kohti kaksijalka vei minua. Jostain kajasti valoa, mutta oli liian hämärää, että olisin erottanut kaksijalanpesää tai ympäristöä sen tarkemmin.
Kaksijalka saapui kivipesän ovelle ja laski minut hetkeksi maahan. Kuului kilinää, ja kaksijalka työnsi jotain oveen. Se oli sama ääni, jonka me kuulimme aina, kun kaksijalkamme saapuivat pesään ulko-ovesta. Kaksijalka avasi oven ja nosti kopan taas ilmaan. Yhtäkkiä tuli kamalan kirkasta, että jouduin aivan siristellä silmiäni. Ilmassa leijaili lukuisia kaksijalkojen hajuja, sekä muutama koiran haju. Jostain pesän seinien takaa kuului kaksijalkojen ääniä. Kaksijalka kulki portaita ylös muutaman kerroksen verran, kunnes pysähdyimme. Kuului taas kilinää ja näin kaksijalan avaavan oven. Kaksijalka laski kopan alas. Ovi kolahti kiinni takanani. Säikähdin sitä, jolloin niskakarvani nousivat pystyyn ja häntäni pörhistyi. Kaksijalka käveli pois luotani, jättäen minut yksin kaksijalanpesän lattialle kopan sisälle. Pian kuulin lähestyviä, raskaita askeleita. Toisesta huoneesta laahusti kollikaksijalka, joka puhui epäselvästi jopa kaksijalaksi. Sen ääni oli nariseva ja se kuulosti jokseenkin eriltä kuin kuulemieni kaksijalkojen puheet. Aivan kuin kaksjalka olisi ollut puoliunessa.
Kollikaksijalka kumartui kopan eteen ja alkoi höpöttää jotain kovaäänisesti, edelleen takellellen epämääräisesti. Se avasi kopan ritiläoven ja työnsi karvattomat, kitkeränhajuiset käpälänsä koppaan. Tiesin, ettei kaksijalkoja saanut satuttaa, joten vaikka minua pelotti aivan kamalasti, annoin kollikaksijalan kaapata minut käpäliinsä. Hän nosti minut kasvojensa korkeudelle. Puhuessaan kaksijalan suusta lemahti pahaa hajua, joka sai minut siristämään silmiäni. Naaraskaksijalka saapui toisesta huoneesta luoksemme ja hän sanoi jotain kollikaksijalalle, jonka otteessa minun oli hyvin epämukava olla. Kaksijalka oli kietonut sormensa vatsani ympärille, enkä saanut laskettua jalkojani mihinkään. Ne roikkuivat ilmassa valtoimenaan. Kollikaksijalka tuhahti, joka sai naaraskaksijalankin suuttumaan. Se nappasi minut kollikaksijalan käpälistä ja otti turvallisen tuntoiseen syliinsä. Kenties kollikaksijalka ei ollut aiemmin nähnyt kissoja, jonka vuoksi hän ei osannut pidellä minua oikein.
Naaraskaksijalka komensi kollikaksijalkaa, joka alkoi valitusten kera puuhaamaan jotain oven luona. Sen aikaa naaraskaksijalka piteli minua sylissä ja silitteli minua toisella käpälällään. Kaksijalka käveli toiseen huoneeseen ja jutteli minulle ystävällisellä äänellä. Keskellä huonetta oli nelijalkainen taso, jonka päällä oli paljon pientä tavaraa. Tason vierellä yhdellä seinustalla oli oleskelupeti. Tämä paikka vaikutti huomattavasti sottaisemmalta kuin kaksijalanpesä, jossa olin asunut emon ja Milan kanssa. Naaraskaksijalka laski minut oleskelupedille viereensä ja sanoi taas jotain.
“Jäänkö minä tänne asumaan?” kysyin kaksijalalta, joka vastasi minulle taas omalla kielellään.
“Voi, kunpa me voisimme keskustella toistemme kanssa… Mutta ei hätää, minusta sinä olet siitä huolimatta mukava!” kerroin kaksijalalla iloinen hymy kasvoillani. Minua vähän jännitti, mutta yritin kerätä rohkeutta. Jos kerta jäisin tänne pidemmäksi aikaa, minun olisi tutustuttava kaksijalanpesään ja uusiin kaksijalkoihini!
Tutustuminen uuteen pesään sujui hyvin hitaasti. Jo heti oleskelupediltä alas loikatessa eteeni oli tullut esine, joka oli haissut todella pahalle ja kaikin puolin ollut hyvin kummallinen… Se oli pelottanut minua hiukan. Kun olin yrittänyt tutustua esineeseen, kollikaksijalka oli saapunut juosten huoneeseen. Se juoksi minua kohti ja potkaisi maassa lojuvaa esinettä niin, että jalka oli vähällä osua minuun.
“Apua!” olin parkaissut ja juossut oitis takaisin oleskelupedille naaraskaksijalan viereen. Naaraskaksijalka oli alkanut ärjyä kollikaksijalalle, joka oli saanut minut entistä varautuneemmaksi… Sillä hetkellä kaikki se lempeys, mikä naaraskaksijalasta oli huokunut, oli ollut tiessään. Naaraskaksijalka oli noussut ylös ja siirtynyt kollikaksijalan eteen huutamaan, jolloin kollikaksijalka oli alkanut myös huutaa.
“Ei, ei, ei”, nau’uin surkeana ja loikkasin alas oleskelupediltä kaksijalkojen jalkoihin, “älkää riidelkö, kaikki on hyvin! Leikittäisiin jotain yhdessä, jooko?”
Puskin naaraskaksijalan jalkaa, yrittäen saada hänet paremmalle tuulelle. Kaksijalka kaappasi minut syliinsä, sanoi jotain hieman rauhoittavammalla äänellä ja lähti kävelemään kanssani poispäin, takaisin siihen pienempään huoneeseen josta olimme tulleet. Naaraskaksijalka vei minut huoneeseen, jollaista en aiemmin ollut nähnyt. Huoneessa haisi märältä ja tunkkaiselta. Kaksijalka laski minut pienen laatikon eteen. Laatikossa oli hiekkaa, joten päättelin sen olevan minun hiekkalaatikkoni. Päätin saman tien kokeilla, millainen hiekkalaatikko tässä uudessa paikassa oli.
Kun olin saanut tarpeeni tehtyä, naaraskaksijalka oli lähtenyt huoneesta. Siispä lähdin hänen peräänsä ulos huoneesta raollaan olevasta ovesta. Siirryin huoneeseen, jossa olimme aiemmin olleet. Kollikaksijalkaa ei näkynyt, mutta naaraskaksijalka istui yksin oleskelupedillä kiiltävä esine kädessään. Hän oli laittanut toisella seinällä olevan levyn valot päälle. Vanhassa kaksijalanpesässäni oli myös samanlainen levy, mutta se oli huomattavasti suurempi kuin täällä oleva. Levystä näkyi erilaisia asioita, toisinaan olin nähnyt siellä myös muita kaksijalkoja ja jopa kissoja! Emo oli käskenyt pysyä kaukana levystä silloin, kun siellä näkyi kissoja. Hän ei halunnut, että kissat huomaisivat meidät ja tulisivat kimppuumme. Loikkasin oleskelupedille naaraskaksijalan vierelle ja kiipesin hänen syliinsä.
“Saisinko tulla tähän?” kysyin ja puskin kuonollani kaksijalan käpälää sivuun. Hän nosti karvattoman käpälänsä ylös ja teki minulle tilaa jalkojensa päälle. Asetuin mukavalle kerälle naaraskaksijalan syliin ja annoin itselleni luvan nukahtaa. Tässä oli turvallista olla.
Oli kulunut jo ainakin neljäsosakuu siitä, kun olin saapunut tähän uuteen kaksijalanpesään uusien kaksijalkojen luokse. Elämä uudessa pesässä oli levottomampaa kuin vanhassa. Kaksijalat nukkuivat pitkälle päivään saakka ja valvoivat toisinaan läpi yön… Eräänä päivänä he olivat unohtaneet antaa minulle ruokaa, mutta en ollut suuttunut siitä. Kaksijaloilla oli varmasti paljon muutakin murehdittavaa kuin minun ruokintani. Uuteen elämään totuttelu oli vaikeaa, mutta olin oppinut pitämään uusista kaksijaloista. Välillä kaksijalat tuntuivat uhkaavilta, mutta olin antanut sen heille anteeksi. Kun he silittivät minua huutamisen jälkeen, oloni helpottui aina välittömästi.
Eräänä iltana kaksijalanpesään oli tullut paljon tuntemattomia kaksijalkoja. Kaikki olivat halunneet rapsuttaa ja silittää minua, joka oli ollut todella mukavaa! Ainoa miinuspuoli siinä illassa oli se, miten kovaäänisesti kaksijalat olivat puhuneet ja huutaneet. En ollut saanut nukuttua juuri yhtään sinä yönä. Loppuyöstä osa kaksijaloista alkoivat vaikuttaa taas pelottavilta. Tuntui, että mitä myöhempi oli, sitä vihaisemmiksi nämä kaksijalat muuttuivat.
Mutta vaikka uudet kaksijalkani olivatkin varsin äkkipikaisia ja toisinaan jopa uhkaavia, heissä oli paljon hyviäkin puolia. Kaksijalat antoivat minulle ruokaa – ainakin silloin kun heillä ei ollut muita kiireitä – ja he viettivät paljon aikaa minun kanssani. En ollut koko neljäsosakuun aikana joutunut olemaan yksin lainkaan, paitsi silloin kun kaksijalat nukkuivat.
Nytkin kaksijalat olivat nukkumassa huoneessa, jonka ovi oli painettu kiinni. Minut oli taas jätetty yksin odottamaan, että he heräisivät. Päätin tutkia kaksijalanpesää, sillä joka päivä lattioille tai tasoille ilmestyi jotakin uutta ja mielenkiintoista, toisinaan myös vähän pelottavia asioita. Minulla ei ollut juurikaan leluja. Olin kuitenkin ollut maailman onnellisin huomatessani, että naaraskaksijalka oli ottanut vanhojen kaksijalkojeni luota hiirilelun, jolla olimme usein leikkineet Milan ja emon kanssa. Edelleen pieni pörheä hiiri haisi perheeltäni, vaikka haju oli jo laimentunut päivien kuluessa. Hiiri oli viimeinen konkreettinen asia, mitä minulla oli jäljellä emosta ja Milasta. Tiesin kuitenkin, että tapaisin heidät vielä, joten en ollut surullinen. Nautin elämästäni uusien kaksijalkojeni luona uudessa kodissani.
Nälkä kurni vatsassani, joten tassuttelin kevein askelin oleskelupedin viereen asetetulle ruokakipolleni. Se oli typötyhjä, kaksijalat eivät olleet taaskaan antaneet minulle ruokaa mentyään nukkumaan.
“Ei se mitään, he olivat varmasti todella väsyneitä. Sentään minulla on vettä”, nau’uin itsekseni ja aloin latkimaan vettä kielelläni. Se ei täyttänyt kurnivaa vatsaani, mutta olisi asiat voineet olla huonomminkin. Nyt minulla sentään oli lämmin ja turvallinen paikka, jossa viettää yöni. Olin kuullut emolta tarinoita ajoista, jolloin hän oli elänyt vapaana luonnossa, eivätkä ne kuulostaneet kovin mukavilta. Lehtikatoisin emo oli ollut kylmissään ja yrittänyt vain selvitä. Hän oli käynyt useita kertoja lähellä kuolemaa. Ikävä emoa ja Milaa kohtaan voimistui taas hetkellisesti, kun muistin heidän jääneen vanhaan kotiini. Olivatkohan he enää edes siellä?
“Älä mieti sitä, Lola”, komensin itseäni rauhoittavalla äänellä, “sinä löydät heidät kyllä vielä jonain päivänä.”
Päivät kuluivat ja uuden elämäni karu luonne alkoi hiljalleen paljastua minulle. Uudet kaksijalkani eivät suinkaan olleet niin ystävällisiä ja virheettömiä kuin aluksi olin ajatellut. Pelkäsin, että heidän huono käytöksensä johtui minusta. Olinko leikkinyt heidän kanssaan liian kovakouraisesti tai syönyt liikaa heidän antamaansa ruokaa? Olin varma, että minun olisi yritettävä olla parempi, jotta he voisivat taas pitää minusta.
Päivä oli jo pitkällä – tai ainakin niin uskoin, sillä ikkunat peittävien kankaanpalasten välistä pilkisti kirkasta valoa – mutta kaksijalat eivät olleet vieläkään palanneet öiseltä retkeltään. En tiennyt, mitä ne tekivät niin pitkään ulkona. Kenties he olivat saalistamassa. Toivoin, ettei heille ollut sattunut mitään pahaa. Minun olisi oltava heitä kohtaan todella kiltti, kun he palaisivat takaisin.
Olin loikoillut oleskelupedillä yöstä saakka, joten päätin nousta hieman jaloittelemaan. Loikkasin lattialle, ja huomasin leluhiireni lojuvan oleskelupedin vierellä. Päätin viihdyttää itseäni hieman, joten läimäytin käpälälläni leluhiiren mahdollisimman kauas ja lähdin juoksemaan vauhdilla sen perään. Liu’uin liukkaalla lattialla hiiren ohi, vaikka kuinka yritin pysäyttää vauhtiani. Takajalat lattiaa vasten sutien palasin takaisin hiiren luokse ja nappasin sen käpäliini. Hiiri lennähti ilmaan ja mätkähti taas vähän matkan päähän minusta. Mieleni teki jatkaa leikkiä, mutta oloni oli voimaton. En ollut ollut näin nälissäni sen jälkeen, kun kaksijalat olivat löytäneet meidät ulkoa ja ottaneet turvaan. Edelleen olin kuitenkin kiitollinen siitä, että sain olla näiden kaksijalkojen luona. Täällä oli parempi kuin ulkona kylmässä.
