Lola
//Kirjoittaja: Elandra
//Kotikisu | Kujakissayhteisö
Siitä, kun kaksijalat veivät Milan pois, oli kulunut nyt laskujeni mukaan neljä aamua. Emo oli kaiken aikaa todella kireä ja pahalla tuulella, etenkin silloin kun kaksijalat saapuivat huoneeseen. Hän räyhäsi niille minkä kerkesi, vaikka minä yritin sanoa emolle, ettei Milalla varmastikaan ollut mitään hätää.
”Minä olen varma, että he tuovat Milan vielä takaisin”, nau’uin emolle vaimealla äänellä, kun makoilimme kiipeilypuun alla sijaitsevassa kolossa. Emo ravisteli päätään.
”Minä pelkään, etten näe häntä enää koskaan”, emo huokaisi hiljaa ja kosketti hellästi kuonollaan otsaani, ”onneksi sinä olet siinä, rakas pikkuinen.” Teki pahaa nähdä emo niin surkeana. Puskin hellästi kuonollani hänen suurta kuonoaan. Kurkustani kumpusi hentoa kehräystä.
”Olen varma, että me näemme Milan vielä. Muistathan sinä, kuinka ne kaksijalat paransivat kipeitä kissoja vanhassa paikassamme?” kysyin emolta ja kellahdin selälleni emon rinnan vierelle. Emo siirsi käpälänsä pois altani ja katsoi minua hento, surumielinen hymy kasvoillaan.
”Kyllä minä muistan Lola”, emo nyökäytti päätään ja nuolaisi karhealla kielellään otsaani. Emon suusta pakeni syvä huokaus ja hän laski päätään alemmas.
”Kaksijalat saattavat vaikuttaa mukavilta, mutta asiat eivät aina ole sitä miltä ne näyttävät. Sinulla on kultainen sydän, muttet saa luottaa kaksijalkoihin liikaa”, emo naukui huolestuneen kuuloisena. Pudistelin päätäni ja kierähdin kyljelleni, kammeten itseni nopeasti pystyyn. Suoristin selkääni ja katsoin emoa suoraan silmiin päättäväinen ilme kasvoillani.
”Mutta emo, kaksijalat eivät ole antaneet mitään syytä olla luottamatta heihin. Voi kun sinä voisit uskoa minua, niin sinunkin olosi helpottuisi heti!” naukaisin lämpimästi hymyillen. Emo huokaisi taas.
”Kaksijalat ovat tehneet paljon pahaa, Lola. He ovat vieneet luotani kissoja, joista olen välittänyt. Sinä olet vielä niin pieni, ettet ymmärrä maailman vaaroja”, emon ääni kuulosti syyttävältä. Tuntui kuin hän olisi pitänyt minua aivan pienenä pentuna, joka ei ymmärtänyt mistään mitään. Toki hän lieni oikeassa, ei minulla ollut samanlaista elämänkokemusta kuin hänellä, mutta en minä sentään aivan hiirenaivo ollut. Kaksijalat olivat osoittaneet olevansa luottamuksen arvoisia, joten tietysti minä luotin heihin.
”Eivät meidän kaksijalkamme ole tehneet sinulle mitään pahaa, eiväthän?” kysyin kallistaen pientä päätäni. Emo katsoi minua epäileväisesti ja näytti harkitsevan pitkään vastaustaan. Sitten hän pudisteli taas päätään.
”He ovat vieneet Milan. Se on pahinta, mitä kukaan voi minulle tehdä”, emo totesi kylmällä äänellä.
”Minä olen varma, että he tuovat Milan vielä takaisin!” vannoin, luottaen vilpittömästi siihen, että kaksijalat todella tekisivät niin. Sitten sain aivan loistavan idean! Ilmeeni kirkastui, ja emokin huomasi sen. Hän siristi aavistuksen verran kullanruskeita silmiään.
”Kun kaksijalat tuovat Milan takaisin, sinäkin voit luottaa, että he ovat kilttejä! Joohan emo, luotathan kaksijalkoihin sen jälkeen?” miu’uin katsoen emoa anovasti suoraan silmiin. Emo näytti mietteliäältä. Hän ei näyttänyt olevan yhtä innoissaan ajatuksesta kuin minä. Lopulta syvän huokauksen kera hän myöntyi:
”Hyvä on. Jos kaksijalat todella tuovat Milan takaisin, lupaan yrittää luottaa niihin enemmän.”
”Jes! Mahtavaa! Pian sinä näet, että minä olin oikeassa ja kaksijalat ovat hyviä!” iloitsin ja heittäydyin makaamaan emon vatsan vierelle kovaäänisesti kehräten. Emo kääntyi minun puoleeni, paransi taas asentoaan ja laski leukansa etukäpäliensä päälle. Hän räpäytti kullanruskeita silmiään ja hymyili minulle lempeä ilme kasvoillaan.
Kului vielä kolme aamua, ja emo alkoi käydä malttamattomaksi. Hän tuntui menettäneen toivonsa täysin. Emo puhui jo siitä, että Mila olisi kuollut, mutta minä en suostunut uskomaan häntä. Tunsin sen sydämessäni, että Mila oli elossa. Kaksijalat eivät vaikuttaneet surullisilta, joten niin sen täytyi olla. Kaksijalat olivat surkeita pitämään tunteitaan piilossa, niistä näki jo kaukaa, jos ne olivat pahalla päällä! Mutta meidän kaksijalkamme olivat olleet joka päivä hyvällä tuulella, joka oli mielestäni selkeä merkki siitä, että Mila oli elossa ja tulossa pian kotiin.
Kaksijalka oli vetänyt aamulla kangaspalat pois ikkunan edestä, jolloin auringon valo pääsi sisään huoneeseen. Loikoilin keskellä huoneen lattiaa kohdassa, jonne auringonsäteet heijastuivat. Olin ummistanut silmäni, jottei aurinko sokaisisi minua täysin. Emo oli opettanut, ettei aurinkoon pitänyt katsoa. Olimme tietysti kokeilleet sitä Milan kanssa, mutta todenneet, ettei se ollut kannattavaa. Kun aurinkoa katsoi liian pitkään, näki vain kirkasta valoa. Aluksi olimme luulleet sokeutuneemme, mutta äkkiä näkömme oli palannut takaisin, kun olimme katsoneet muualle kuin aurinkoon. Minulla oli tylsää, sillä emo oli nukkunut koko päivän kiipeilypuun alla. Olin itsekin ottanut pienet torkut, mutta nyt minua ei enää väsyttänyt. Kierähdin kyljen kautta vatsalleni ja nousin seisomaan. Tassuttelin iloisesti leluhiiren ohitse kiipeilypuun luokse. Milan putoamisen jälkeen en ollut edes yrittänyt kiivetä toiselle tasolle, emokin oli jyrkästi kieltänyt tekemästä niin. Olin pysytellyt visusti ensimmäisellä tasolla, sillä en halunnut suututtaa emoa tekemällä vastoin hänen käskyjään. Kiipesin taidokkaasti kiipeilypuun ensimmäiselle tasolle ja silmäilin ikkunan suuntaan. Ikkuna ei ollut kovin korkealla, eikä välimatkaa ollut pitkästi. Olin nähnyt, kuinka emo oli loikannut tästä samaisesta paikasta ikkunalaudalle katsomaan maisemia. Huoneessa oli ollut niin paljon kaikkea mielenkiintoista, ettei ikkuna ollut aiemmin juurikaan kiinnostanut minua. Nyt halusin nähdä, mitä ikkunan takana oli. Emo kertoi, että siellä oli ulkoilma ja vapaus.
Emo kaipasi ulos, mutta minä viihdyin kaksijalkojen luona. En muistanut paljoa ajasta ennen kuin kaksijalat olivat löytäneet meidät, mutta minä muistin nälän ja kylmyyden. Niitä minä en kaivannut lainkaan.
Arvioin etäisyyttä, uskoen voivani loikata kiipeilypuun tasolta ikkunalaudalle. Siispä aloin välittömästi valmistautua loikkaan. Kumarruin hieman matalemmaksi, jännitin lihaksiani ja äkkiä ponkaisin itseni ilmaan kohti ikkunalautaa. Käpäläni kolahtivat ikkunalautaan, mutta loikka oli jäänyt liian lyhyeksi ja putosin omasta mielestäni varsin taitavasti jaloilleen maahan. Pudotus ei ollut ollut korkea, joten minuun ei sattunut lainkaan. Kuulin emon liikahtavan kolossa. Kiersin kiipeilypuun toiselle puolelle huomaten, että emo oli työntänyt päänsä ulos kolosta. Hänen kasvoillaan oli huolestunut ilme.
”Oletko sinä kunnossa? Putositko sinä?” emo kysyi huolestuneella äänellään.
”Olen kunnossa! Yritin vain loikata ikkunalaudalle”, selitin iloisesti hymyillen. Emo kurtisti hieman kulmiaan. Hän könysi ulos kolosta ja venytteli oikein mukavan näköisesti. Sitten emo käveli minun luokseni.
”Minä voin auttaa sinua”, hän lupasi ja viittoi minut perässään kiipeilypuun ensimmäiselle tasolle. Emo oli niin iso, että hän pystyi vain loikata lattialta tason päälle. Minun jalkani olivat vielä niin lyhyet ja voimattomat, että jouduin kiivetä puun runkoa pitkin ylöspäin päästäkseni tasolle. Kun olin kiivennyt ja päässyt emon vierelle, hän nappasi yllättäen kiinni niskanahastani ja nosti minut ilmaan. Luotin emoon täysin, joten en edes yrittänyt räpiköidä. Hän loikkasi ketterästi tasolta ikkunalaudalle ja laski minut alas. Käänsin kiitollisena katseeni ylöspäin kohti emon kasvoja:
”Kiitos emo!”
Kun kiitokset oli sanottu, käännyin katsomaan ulos ikkunasta.
”Vau!” henkäisin nähdessäni pihan, ”onko tuo metsä, emo?” Pihalla näkyi kaksi puuta, pensaita ja kauempana oli puinen aita. En kyennyt innostukseltani kääntämään katsetta emoon päin. Maassa lojui erivärisiä esineitä, jotka näyttivät mielestäni varsin mielenkiintoisilta.
”Ei Lola, se ei ole metsä. Se on kaksijalanpesän piha. Minä luulen, että me olemme kaukana metsästä”, emo vastasi lämpimällä äänellään. Seuraavaksi katseeni nousi siniselle taivaalle, jossa aurinko paistoi kirkkaasti. Ulkona oli nättiä, mutta mielestäni se ei voittanut kaksijalanpesää.
”Emo, miksi noissa puissa ei ole lehtiä? Minne ne ovat menneet?” kysyin mietteliäänä, kun katseeni laskeutui kahteen pihalla tönöttävään puuhun. Puut olivat pienempiä, mitä vanhan ulkokotimme lähellä oli ollut.
”Lehtisateen aikaan puut ja pensaat pudottavat oksansa. Ne menevät nukkumaan lehtikadon ajaksi. Kun hiirenkorva saapuu, ne tekevät itselleen uudet lehdet viherlehden ajaksi. Niin luonto toimii”, emo kertoi. Muistin, että emo oli ennenkin puhunut viherlehdestä ja lehtisateesta. En ihan ymmärtänyt, miksi luonto toimi niin, mutta emon vastaus riitti minulle tällä erää. Jäimme vielä toviksi istuskelemaan ikkunalaudalle ja ihailemaan ulkomaisemia. Emo vastaili kärsivällisesti jokaiseen esittämääni kysymykseen. Huomasin, että hän nautti saadessaan puhua ulkoilmasta ja metsästä, joten hänen ilokseen esitin kysymyksiä vielä lisää ja lisää.
KP-boosti käytössä
