Lola
//Kirjoittaja: Elandra
//Kotikisu | Kujakissayhteisö
“Emo, mitä kaksijalat nyt tekevät?” kysyin iloisella äänellä, kun katselin kahden valkoturkkisen kaksijalan touhuavan huoneen toisella laidalla.
“En minä tiedä Lola”, emo vastasi kireällä äänellä ja paransi asentoaan. Vilkaisin Milaa, joka nukkui rauhallisesti emon vatsan suojassa. Oloni tuntui haikealta muistaessani, että vielä neljäsosakuu sitten meitä oli ollut täällä yksi enemmän. Milo oli ollut liian heikko selviytyäkseen, niin emo oli sanonut meille.
Kaksijalat olivat tulleet kotiimme ja tuoneet meidät tänne puoli kuuta sitten. Emo sanoi, ettei kaksijalkoihin saisi luottaa. Olin ollut hädissäni, kun kaksijalat olivat nostaneet minut ensimmäisen kerran karvattomilla tassuillaan ilmaan ja työntäneet jotain suuhuni. Mutta kun olin huomannut suuhuni tulevan maitoa, olin rentoutunut välittömästi.
Emo sähisi ja murisi aina, kun kaksijalat tulivat lähelle, mutta minusta kaksijalat eivät olleet hullumpia. Joka päivä he toivat emolle ruokaa ja antoivat meille maitoa, joten en ymmärtänyt mitä pahaa kaksijaloissa oli.
“Lola, tule lähemmäs”, emo komensi lempeällä äänellä.
“Mutta emo, minä niin haluaisin katsoa mitä kaksijalat tekevät”, nau’uin ja käännyin katsomaan anoen emoani. Hänen kireä ilmeensä kertoi, että nyt olisi toteltava. Pettyneesti kävelin emon luokse, mutta ilmeeni kirkastui äkkiä; emon ja Milankin luona oli aina hauskaa. Tönäisin hellästi nukkuvaa sisartani, joka säpsähti hereille ja nosti päänsä pystyyn hämmentyneenä.
“Mila, voisitko sinä leikkiä kanssani?” kysyin iloisella äänellä. Ruskeaturkkisen pentuetoverini suu avautui haukotukseen ja naaras pudisteli päätään.
“Minä haluan nukkua nyt, Lola”, Mila huokaisi väsyneenä, “kaksijalat herättivät minut monta kertaa yöllä..”
Olin pettynyt, mutta ymmärsin Milaa paremmin kuin hyvin. Väläytin tälle lämpimän hymyn.
“No, nuku sitten”, sanoin lempeällä äänellä ja katsoin, kuinka Mila painoi päänsä takaisin emon vatsan vierelle nukkuakseen.
Huokaisin hiljaa, kun huomasin myös emon ummistaneen silmänsä. Minua kaksijalkojen yölliset touhut eivät haitanneet, joten olin nukkunut yöllä todella hyvin. Olisin niin kovasti halunnut mennä salaa katselemaan kaksijalkojen touhuja lähempää, mutta tiesin emon suuttuvan jos hän huomaisi sen. Siispä minä pysyttelin emon vierellä ja silmäilin häkin perältä, mitä kaksijalat touhusivat.
Kului muutama päivä ja kaksijalat siirsivät meidät paikkaan, jossa oli muitakin kissoja. Ne kissat sähisivät ja murisivat pelottavasti, huutelivat keskellä yötä hävyttömyyksiä ja vaativat poispääsyä. Osa kissoista oli meitä vain hieman vanhempia pentuja, jotka itkivät onnettomina yöt ikäväänsä. Minun kävi kaikkia niin sääliksi. Välillä emokin yhtyi huutamaan hävyttömyyksiä, etenkin silloin kun kaksijalat kävivät hakemassa minut ja Milan pois emon luota. Mutta minua kaksijalat eivät pelottaneet. Ne eivät koskaan olleet tehneet meille mitään pahaa. Kaksijalat antoivat meille ruokaa, silittivät meitä ja pitivät sylissä. Minä nautin siitä todella paljon, mutta emo ei tuntunut ymmärtävän minua. Mila oli hieman varovaisempi kaksijalkojen kanssa, hän ei luottanut heihin aivan yhtä paljon kuin minä. Pidin eniten eräästä naaraskaksijalasta, joka usein höpötteli minulle omalla kummallisella kielellään. Olin oppinut tunnistamaan oman nimeni, joka oli Lola. Uusi häkkimme oli paljon edellistä suurempi. Siellä oli puu, jossa pystyimme kiipeillä ja laatikko, jonka pohjalla oli hiekkaa. Kaksijalat olivat tuoneet meille hienot, kiiltävät ruokakupit. Kupit täytettiin joka päivä kolme kertaa ja mekin olimme saaneet alkaa Milan kanssa maistella kaksijalkojen antamaa ruokaa. Emo oli opettanut meitä vähän kiipeilemään puussa, mutta emme olleet siinä kovin taitavia. Olimme vasta pieniä, joten emon mielestä meillä ei ollut mikään kiire oppia kiipeämään yhtä hyvin kuin hän kiipesi.
“Emo, jäämmekö me tänne pysyvästi?” kysyin emolta, joka oli asettunut lepäämään puun alla sijaitsevalle pehmeälle vuoteelle. Senkin kaksijalat olivat meille antaneet ihan pyytämättä. Emo kohautti lapojaan.
“En minä tiedä, Lola. Kaksijalat ovat todella arvaamattomia”, emo kertoi.
“Minusta tuntuu, etten minä halua enää palata vanhaan kotiimme. Minä pidän kaksijaloista, eikä meidän tarvitse enää olla nälissään”, naukaisin iloisesti, vaikka tiesin että emo oli kanssani eriä mieltä.
“Minäkään en halua olla enää nälissään, emo”, Mila yhtyi keskusteluun. Emo huokaisi.
“Voi pikkuiset, en minäkään. Minä lupaan olla siellä, missä tekin olette. Jos te ette tahdo enää luontoon, minä jään tänne teidän kanssanne. En hylkää teitä koskaan”, emo naukui kehräten ja alkoi sukia karhealla kielellään turkkejamme. Minä rakastin sitä, kun emo pesi turkkiani!
Päivät jatkuivat melko samanlaisina, kunnes eräänä päivänä häkkimme eteen saapui meille tuntematon naaraskaksijalka. Se haisi kummalliselta, mutta vaikutti mukavalta. Kaksijalka höpötteli meille. Hänen mukanaan oli meille tuttu naaraskaksijalka, josta minä erityisen paljon pidin. Meille tuttu kaksijalka avasi häkin oven ja alkoi kutsumaan meitä luokseen. Vilkaisin emoa kysyvästi.
“Emo, voisimmeko mennä katsomaan?” kysyin ja Mila yhtyi kyselyyn. Emo oli epävarman näköinen.
“Hyvä on, mutta minä tulen mukaanne”, emo vastasi huokaisten ja nousi ylös. Hän käveli kanssamme kohti kaksijalkoja. Minä ja Mila kirmasimme hänen edelleen. Meille tuttu kaksijalka ojensi tassunsa meitä kohti, jolloin puskin sitä vasten kovaäänisesti kehräten. Kaksijalka kaappasi Milan hellästi syliinsä ja näytti sitä vierellään seisovalle kaksijalalle.
“Emo! Lola! Minne ne vievät minut?” Mila huusi säikähtäen, kun tuttu kaksijalka siirsi siskoni tuntemattoman kaksijalan syliin. Emon suusta pääsi sähinää.
“Ette vie häntä!” emo sähisi ja ohitti minut, katsoen uhkaavasti kaksijalkoja. Sen huomatessaan kaksijalka siirsi nopeasti Milan takaisin häkkiin.
“Katso emo, eivät ne halua viedä Milaa pois”, yritin rauhoitella emoa, jonka häntä oli pörhistynyt ja niskavillat sojottivat pystyssä. Emo katsoi hurjistuneena kaksijalkoja ja tarttui Milan niskanahkaan, siirtäen tämän kauemmas häkin sisäänkäynniltä. Olisin halunnut, että emokin olisi voinut luottaa kaksijalkoihin. Juurihan ne todistivat, etteivät tahdo meille mitään pahaa, kun antoivat Milan heti takaisin emon sitä pyydettyä.
“Ei kaksijalkoihin saa luottaa noin sokeasti, Lola”, emo naukui lämpimällä, mutta terävällä äänellä ja mulkoili epäluuloisena kaksijalkojen suuntaan. Kaksijalat sulkivat häkin oven ja jäivät vielä hetkeksi keskustelemaan häkin eteen, ennen kuin ne kävelivät pois luotamme.
“Miksi se kaksijalka halusi katsoa minua?” Mila kysyi emolta. Emo ei ehtinyt vastata, kun joku kaiketi viereisestä häkistä oli kuunnellut keskustelumme ja tokaisi kylmällä äänellä:
“Se haluaa viedä sinut mukanaan, tai hyvällä tuurilla teidät kaikki. Eivät kaksijalat noin pieniä pentuja huoli ilman emoa. Kannattaa toivoa, että kaksijalka valitsee teidät. Voin luvata, ettette halua jäädä tänne loppuiäksenne.”
Häkin viereen oli pystytetty vaaleanruskea seinä, joten en nähnyt puhujaa lainkaan. Mutta kollikissa kuulosti vanhalta, hänen äänensä rohisi ja oli säröilevä.
“Valitsee meidät?” Mila kysyi uteliaana, “mitä se kaksijalka haluaa tehdä meille, jos se valitsee meidät?” Vanha kissa oli hetken hiljaa, kunnes vastasi käheällä äänellään:
“Se haluaa antaa teille kodin. Minullakin oli joskus sellainen, mutta sitten eksyin ja jouduin tänne. Ei kukaan huoli kaltaistani vanhusta, minä tiedän kuolevani tänne..”
Kissan puheet saivat minut surulliseksi. Mutta ajatus oikeasta kodista kaksijalkojen luona ei kuulostanut hullummalta. Voisimmeko todella saada sellaisen?
“Mutta voihan kaksijalka valita myös sinut?” kysyin varovaisesti vanhalta kissalta. Se päästi ilmoille huvittuneen naurahduksen.
“Ei niin käy. Kaksijalat haluavat aina pentuja tai hyväkuntoisia, nuoria kissoja. Minua ei kukaan halua. Ohikulkevat kaksijalat katsovat minua vain halveksuen”, vanhus naukui hieman katkeralla äänellä.
“Voi ei, minä olen pahoillani”, nau’uin surullisena. Kissan kertoma oli kerrassaan sydäntäraastavaa.
“Älä suotta ole. Minä olen jo elänyt parhaat päiväni. Saanpahan ainakin ruokaa täällä, eikä minun tarvitse olla yksin ulkona sään ja petojen armoilla”, kissa totesi syvän huokauksen saattelemana.
“Niin, ja onhan sinulla täällä paljon kavereita, kuten vaikka me!” Mila innostui. Emo väläytti sisarelleni terävän katseen ja pudisteli päätään. En ymmärtänyt, mikä vika Milan lausahduksessa oli. Ehkä emo ajatteli, ettei meidän pitäisi ystävystyä tuntemattomien kanssa…
“Heh, se on kiva kuulla”, vanha kolli hörähti.
Vielä saman päivän aikana se kaksijalka palasi luoksemme. Tällä kertaa kaksijalalla oli mukanaan valkeita suorakulmion mallisia, hyvin ohuita levyjä sekä pieni koppa. Kaksijalka pysähtyi meille tutun kaksijalan kanssa häkkimme eteen.
“Pysykää takanani, ne haluavat viedä teidät”, emo säikähti ja nousi nopeasti pystyyn. Emon karvat nousivat pystyyn, kun tämä katsoi kaksijalkoja hurjistuneen näköisenä.
“Mutta mitä se haittaa emo? Entä jos me saamme kaikki kolme yhteisen kodin?” Mila naukui ja puski hellästi emon takajalkaa. Emo pudisteli päätään.
“Emme me voi luottaa kaksijalkoihin.”
Kun kaksijalka ojensi karvatonta käpäläänsä meitä kohti, emo alkoi sähistä ja murista kuin vimmattu. Se iski kynsillään kaksijalkaa käpälään.
“Häivy siitä, senkin rumilus!” emo ärjyi kovaäänisesti mouruten. Kaksijalka vetäytyi taaemmas ja sanoi jotakin toiselle kaksijalalle. Toinen katosi hetkeksi näkyvistä, kunnes palasi takaisin luoksemme. Nyt kaksijalan tassut näyttivät kaksi kertaa aiempaa suuremmilta, kuin se olisi kasvattanut uuden nahan itselleen. Kaksijalka työnsi taas käpälänsä kohti emoa, joka edelleen käski kaksijalan painua tiehensä. Kaksijalka ei kuitenkaan totellut, vaan emon kynsien iskusta, sähinästä ja murinasta huolimatta se nappasi emoa niskasta kiinni ja veti emon pois häkistä.
“Ette vie minua minnekään! Päästä irti minusta!” emo rääkyi ja yritti rimpuilla irti kaksijalan otteesta. En ymmärtänyt, miten kaksijalkaa ei näyttänyt sattuvan lainkaan, vaikka emo puri ja raapi sen paksunahkaista käpälää.
“Emo!” Mila parkaisi ja lähti juoksemaan kohti emoa ja kaksijalkoja. En halunnut jäädä yksin, joten lähdin kömpelösti juoksemaan sisareni kanssa kohti emoa. Kaksijalat työnsivät emon pienempään koppaan ja laittoivat sen oven kiinni. Ovi oli miltei samanlaista ritilää, mitä häkkimmekin seinämät. En ehtinyt edes tajuta mitä kävi, kun kaksijalka oli jo napannut minut syliinsä. Emo rääkyi yhä hurjistuneena kopassa ja vaati, että kaksijalat päästäisivät hänet ulos eivätkä koskisi minuun tai Milaan. Minä en pelännyt. Olisin halunnut lohduttaa emoa, mutta en tiennyt miten. En uskonut, että kaksijalat halusivat tehdä meille mitään pahaa…
Nopeasti kaksijalat raottivat kopan ovea ja työnsivät minut sisään.
“Lola!” emo parkaisi ja vetäisi minut nopeasti kiinni itseensä, “missä Mila on? Veivätkö ne Milan?”
Kului vain pieni hetki, kun Milakin työnnettiin koppaan. Emo veti meidät vatsansa suojaan.
“Minä pidän teistä huolen, lupaan sen. Meille ei käy mitään”, emo vakuutteli selvästi hermostuneena. Käännyin katsomaan emoa kirkkailla silmilläni.
“Emo, eivät kaksijalat halua meille mitään pahaa”, vakuuttelin, uskoen täysin itse sanoihini, “minä luulen, että ne vievät meidät uuteen kotiimme!”
Emo pudisteli päätään.
“Voi Lola, et saa luottaa noin sokeasti kaksijalkoihin ja heidän hyvyyteensä”, emo huokaisi hiljaa.
Kaksijalat olivat laskeneet koppamme ylle jonkinlaisen peitteen, jolloin tuli lähes pilkkopimeää. Valo kajasti vain vähän peitteen raoista sisään koppaamme. Minä ja Mila matkasimme emon vatsan suojassa, kun kaksijalka nosti kopan ylös. Koppa huojui ja heilui, kun kaksijalka lähti kantamaan sitä kohti tuntematonta.
“Millainenhan uusi kotimme on?” kysyin malttamattomana.
“Mistä sinä tiedät, että me menemme uuteen kotiin? Emohan sanoi, ettei kaksijalkoihin saa luottaa”, Mila kuiskasi hiljaa. Kohautin lapojani ja katsoin iloisena sisartani.
“Kaksijalat ovat mukavia ja kilttejä, ja se vanha kolli kertoi, että ne hakevat meidät uuteen kotiin!” vastasin iloisella äänellä. Vaikenin, kun kopan ulkopuolelta alkoi kuulua erilaisia ääniä. Ne eivät olleet sellaisia, mihin olimme tottuneet. Kuulin lintujen laulua, kahinaa ja vaimeaa murinaa. Jossain kaukaisuudessa kuului kaksijalkojen puhetta ja koirien haukuntaa. Huomasin, miten emo jännittyi. Olin niin lähellä häntä, että saatoin kuulla hänen sykkeensä kiihtyvän. Yhtäkkiä kaksijalka laski meidät alas, sillä liike loppui. Kuului pamahdus, jota minä ja Mila säikähdimme. Taas oli aivan hiljaista, nyt minuakin alkoi vähän jännittämään.
“Emo, mitä tapahtuu?” kysyin varovaisesti, mutta emo ei vastannut mitään. Se veti meidät vain tiukemmin itseään vasten. Taas kuului ääntä, jota seurasi samanlainen, mutta hieman vaimeammin kuuluva paukahdus. Oli taas hetki hiljaista, kunnes kuulin naaraskaksijalan lämpimän äänen. En tiennyt mitä se sanoi, mutta kaksijalka kuulosti ystävälliseltä. Se oli valtava helpotus. Yllättäen ilmoille kajahti murahdus. Katseeni kääntyi emoon, joka näytti kauhistuneelta.
“Olemme taas hirviön sisällä”, emo naukaisi jännittyneenä, selvästi peläten. Emo oli kertonut hirviöistä, mutten ollut koskaan päässyt näkemään sellaista. Hirviöt olivat valtavia, kovaäänisiä ja pahanhajuisia, ne juoksivat eteensä katsomatta hurjalla vauhdilla ja saattoivat juosta kissojen yli.
Murina jatkui ja tuntui siltä kuin olisimme taas liikkuneet, mutta liike oli tasaisempaa kuin kaksijalan kantaessa koppaa. Nyt hytkähtelimme vähän väliä vain, muuten pysyimme aivan paikoillamme.
En tiedä kauanko olimme hirviön sisällä, sillä sen mukavan tasainen murina sai minut väsähtämään ja olin nukahtanut aivan huomaamattani emon vatsan suojaan. Heräsin, kun kuulin taas paukahduksen. Säpsähdin välittömästi pystyyn ja katselin väsyneenä ympärilleni. Nyt oli aivan pilkkopimeää, edes valonsäteet eivät kajastaneet peitteen raoista sisään koppaan.
“Emo”, kuulin Milan kuiskaavan vaimeasti piipittäen, “mitä tapahtuu?” Sisareni ääni oli hento ja pelokas. Emo ei vastannut, vaan veti meidät yhä tiukemmin vasten itseään. Kuulin kaksijalan vaimeaa puhetta, joka voimistui kovaäänisen loksahduksen jälkeen. Kaksijalka kaiketi nosti meidät ulos hirviön sisältä ja lähti kantamaan jonnekin. Minua ei pelottanut, sen sijaan olin todella innoissani! Olin varma, että pääsisimme mitä upeimpaan kotiin parhaimpien kaksijalkojen luokse! Naaraskaksijalan lisäksi korviini kantautui paljon kovaäänisempää ja kimeämpää kaksijalkojen ääntä; sitä tuli varmaankin kahdesta eri kaksijalasta.. Niiden lisäksi kuulin matalaa, kollikaksijalan ääntä. Emo oli selvästi aivan kauhuissaan, mutta Mila oli hieman rennompi, vaikkakin selvästi myös peloissaan.
Ulkoilman äänet vaimenivat ja kuulin pienen paukahduksen takanamme. Ilmassa tuoksui voimakas kaksijalkojen tuoksu, jollaista en aiemmin ollut haistanut. Paikassa, jossa olimme aiemmin olleet, oli haissut aivan erilaiselta. Olin varma, että haistoin myös ruokaa. Kaksijalka kuljetti meidät jonnekin, en kuullut enää kaksijalkojen puhetta. Koppa laskettiin maahan ja hetken ajan oli aivan hiljaista. Kuulin vain, miten kaksijalka liikehti lähellämme rauhallisesti. Kuului napsahdus, ja kopan päällä olevan peitteen raosta tulvahti valoa sisään koppaan. Oliko aurinko noussut niin nopeasti?
Kun kaksijalka vetäisi peitteen kopan päältä, huomasin meidän olevan kaksijalanpesän sisällä. Peitteen alta tullut valo ei suinkaan ollut peräisin auringosta, vaan pesän katossa roikkuvasta pallosta. Emo sanoi, että se oli jokin kaksijalkojen keinotekoinen aurinko, joka ei lämmittäisi vaikka miten kauan sen valossa makaisi. Olin alkanut kutsumaan sellaisia vempeleitä kaksijalkojen kylmäksi auringoksi. Naaraskaksijalka puhui meille lämpimällä äänellä ja hivuttautui aivan kopan eteen. Se ojensi käpälänsä kopan ovelle, jolloin emo nousi pystyyn ja löi käpälällään kopan ritiläistä ovea. Kaksijalka ei säikähtänyt, mutta veti käpälänsä pois. Kaksijalka katsoi meitä lempeästi ja puhui hyvin rauhallisesti.
“Mitä se sanoo, emo?” Mila kysyi ja perääntyi kopan perimmäistä seinää vasten. Minua kiinnosti kaksijalka, eikä se vaikuttanut lainkaan uhkaavalta. En ymmärtänyt, miksi emo oli niin peloissaan.
“En tiedä, enkä välitäkään tietää”, emo naukaisi terävällä äänellä ja käänsi huolehtivaisen katseensa meihin, “kaksijalkaan ei voi luottaa.”
Olin emon kanssa eri mieltä, mutta katsoin parhaaksi pysyä vaiti. Emon häntä huiski Milan kasvoja, niin ärtynyt ja peloissaan emo oli. Kun emon katse oli kääntynyt minun ja sisareni puoleen, kaksijalka avasi nopeasti kopan oven. Emon huomatessa sen, hän syöksähti nopeasti eteenpäin ja iski kyntensä taas kopan ovea vasten. Kaksijalka siirtyi kauemmas ja sanoi taas jotakin. Ovi oli nyt auki ja emon kynsi oli jäänyt siihen kiinni. Emo sai sen kuitenkin taitavasti irrotettua ja hän perääntyi takaisin meidän luoksemme. Kaksijalka nousi ylös kahdelle pitkälle takajalalleen ja puhui koko matkan kävellessään huoneen toiselle seinustalle. Hän avasi seinämällä olevan suorakaiteen mallisen, ruskean oven ja sulki sen perässään. Kuuntelimme hetken, kuinka oven takaa kuului kaksijalkojen ääniä. Ne kuitenkin vaimenivat ja me jäimme kolmistaan valoisaan huoneeseen.
“Mennään tutkimaan”, ehdotin iloisena ja olin poistumassa kopasta, kun emo asettui tielleni.
“Odota, minä menen ensin”, emo vastasi ja lähti varovaisin askelin hiipimään ulos kopasta. Mila oli nyt myös rohkaistunut ja sisar oli tullut vierelleni. Katsoin, miten emo poistui kopasta hyvin jännittyneenä. Tiesin, että jos olisin säikäyttänyt emon nyt, hän olisi loikannut ilmaan säikähtäessään niin hurjasti. Emo oli todella varuillaan ja valppaana, hän tarkkaili koko huonetta todella tarkasti. Siinä meni aika kauan, kun emo pääsi kokonaan ulos kopasta. Minä ja Mila seurasimme emoa, yrittäen hiipiä yhtä taitavasti kuin hän. Mila oli minua vähän parempi hiipijä, mutta ei se haitannut mitään. Minä en oikeastaan edes pelännyt, halusin vain malttamattomana päästä tutkimaan uutta kotiamme!
Olimme olleet kaksijalanpesässä jo jonkin aikaa. Emo oli käynyt tarkkaavaisesti koko huoneen läpi, ennen kuin hän uskalsi antaa minun ja Milan tutkia paikkoja rauhassa. Nälkä kurni jo vatsassani, mutta harmikseni huoneessa ei ollut lainkaan ruokaa. Emo oli löytänyt kiipeilypuun, jonka edustalla hän seisoi.
“Jos kaksijalat tulevat, tulkaa äkkiä tänne kiipeilypuun alla olevaan koloon”, emo komensi tiukalla äänellä. En ihan ymmärtänyt, miksi meidän oli paettava kaksijalkoja, mutta en viitsinyt alkaa epäillä emon sanoja. Hän oli selvästi todella huolestunut ja jännittynyt. Tiesin, ettei emo pitänyt suurista muutoksista tai luottanut kaksijalkoihin.
“Lupaan tehdä niin, emo”, nau’uin lämpimällä äänellä ja väläytin emolle leveän hymyn.
“Niin minäkin!” Mila vastasi heti ja loikki esiin katosta roikkuvien kangaspalojen takaa. Minä istuskelin huoneen keskustassa lähellä koppaa ja silmäilin uteliaana huonetta. Se oli paljon suurempi kuin häkki, jossa olimme viimeiset päivät edellisessä kotipaikassamme viettäneet. Missään ei ollut ritiläisiä seiniä, eikä täällä ollut muita kissoja. Paikka vaikutti siis kaikin puolin aivan loistavalta, jossa saatoin kuvitella eläväni koko loppuikäni. Huoneen seinustoilla oli erilaisia kaksijalkojen huonekaluja. Yksi suuri, valkea ja neliskanttinen nökötti neljän, ohuen puisen jalan varassa oven vieressä. Toisella seinustalla oli suuri kiipeilypuu, jonka alle emo oli piiloutunut. Ikkunan edessä oli tummat kangaspalat, joissa Mila oli jo käynyt vähän kiipeilemässä. Hiekkalaatikonkin olimme jo löytäneet, Mila oli heti kokeillut hiekkaa ja todennut sen olevan mukavan pehmeää.
Yhtäkkiä kuulin lähestyviä askeleita oven takaa.
“Piiloon!” emo parkaisi hädissään. Se sai minut ja Milan liikkeelle. Juoksimme täyttä vauhtia emon luokse ja pujahdimme piiloon kiipeilypuun alle juuri kun ovi avautui. Kuulin sen sulkeutuvan, mutta koska emo esti pääsymme ulos kolosta, en nähnyt mitään.
“Mitä siellä tapahtuu?” Mila kysyi ja työntyi emon rinnan alta katselemaan ulos kolosta. Minä sen sijaan keksin kiivetä emon selkään, jolloin sain työnnettyä pääni ulos kolosta. Naaraskaksijalka oli saapunut huoneeseen rapiseva, värikäs esine kädessään. Se rapisteli esinettä hetken, kunnes repäisi sen rikki. Maukas ruuan tuoksu lehahti luoksemme. Olin kamalan nälkäinen.
“Emo, kaksijalalla on ruokaa”, kuiskasin hiljaa, tuntien miten vatsani suorastaan huusi nälkää. Emo ravisteli jäykistyneenä päätään.
“Älkää menkö”, hän komensi hiljaa kuiskaten. Minun teki niin kovasti mieli mennä kaksijalan luokse, mutta oli toteltava emon käskyä. Purin hampaitani yhteen, kun kaksijalka laittoi ruokaa huoneen toisella seinustalla sijaitsevalle kipolle. Se katseli meidän suuntaan ja puhui lämpimällä äänellään taatusti vaikka mitä mukavaa! Olisin niin kovasti halunnut mennä kaksijalan luokse kerjäämään vähän rapsutuksia ja silittelyä!
Vihdoin kaksijalka nousi ylös ja lähti kävelemään ulos huoneesta. Kun ovi oli sulkeutunut, minä ja Mila ryntäsimme lupaa kysymättä ulos kolosta kohti juuri täytettyä ruokakippoa.
“Odottakaa vähän”, emo pyysi, mutta nälkä oli liian valtava. Aloimme yhdessä pentuetoverini kanssa ahmia maukasta kaksijalkojen antamaa ruokaa niin vauhdilla kuin vain pystyimme. Tiesin, että ruokaa tulisi aina lisää, mutta koska edellisestä ateriasta oli jo hyvä tovi, halusin saada äkkiä kurjan nälän tunteen tiehensä. Emokin saapui pian luoksemme yhä hurjan varovaisesti kävellen ja työnsi suuren kuononsa meidän välistämme ruokakipolle. Emo haukkasi suullisen ruokaa suuhunsa ja siirtyi kauemmas puiselle maapinnalle syömään.
Kun olimme saaneet ruokakipon miltei typötyhjäksi, vatsani oli jo aivan täysi. Aloin taas käydä todella väsyneeksi. Se näkyi horjuvina askeleina ja haukotukseen jatkuvasti avautuvana suuna.
“No niin, nyt on aika käydä nukkumaan”, emo naukui lämpimällä äänellään ja nuolaisi karhealla kielellään otsaani. Katsoin väsynein silmin emoa, joka alkoi patistaa meitä kohti kiipeilypuun alla olevaa koloa.
“Mutta on niin paljon nähtävää!” nau’uin, alkaen taas katsella ympärilleni. Huoneessa oli vielä monen monta kolkkaa, joita emme olleet ehtineet käydä läpi.
“Ehditte tutkia huomennakin. Nyt nukkumaan”, emo komensi topakasti, mutta lempeästi. Koin, että nyt olisi taas parasta tehdä kuten emo sanoo. Hän kuitenkin oli niin vanha, että tiesi jo paljon asioista. Luotin täysin emon harkintakykyyn, olihan hän vanhin ja kokenein kissa kenet minä tunsin.
Tassutin emon edellä sisareni kanssa kohti onkaloa. Huone oli yhä valaistu kaksijalkojen kylmällä auringolla, mutta arvelin ulkona olevan jo pimeää. Kaksijalanpesä oli hiljainen, kaikki vaimeatkin äänet olivat lakanneet. Kaiketi kaksijalatkin siis nukkuivat jo. Käperryin Milan ja emon kanssa kiipeilypuun alle nukkumaan. Huomenna olisi taas uusi, entistäkin jännittävämpi päivä!
“Emo, minä olen iloinen että olemme saaneet oman kodin”, nau’uin haukotuksen saattelemana ennen kuin painoin pääni emon vatsaa vasten ja aloin nukkua.
KP-boosti käytössä
