Lola
//Kirjoittaja: Elandra
//Kotikisu | Kujakissayhteisö
Elämä uudessa kodissamme oli lähtenyt sujumaan vallan mainiosti. Olimme pysytelleet omassa huoneessamme, ja emokin uskalsi jo liikkua hieman vapautuneemmin. Mutta aina kun kaksijalka saapui paikalle, emo muuttui hyvin jännittyneeksi ja pelokkaaksi. Se ei antanut kaksijalan koskea itseensä lainkaan ja käski meidänkin pysyä kaukana kaksijaloista. Minä halusin kuitenkin näyttää emolle, ettei kaksijaloissa ollut mitään pelättävää, joten hakeuduin usein kaksijalan luokse ja puskin kehräten sen valtavan isoa jalkaa. Tässä kaksijalanpesässä asui naaras- ja kollikaksijalat sekä kaksi pienempää kaksijalkaa, jotka emon mukaan olivat pentuja. Välillä kuulimme myös vaimeaa koiran haukuntaa, joka sai aina emon karvat nousemaan pystyyn. Koira tai kaksijalanpennut eivät olleet tulleet kertaakaan meidän luoksemme, joka emon mielestä oli todella hyvä niin. Minä olin todella utelias. Olisin halunnut päästä tapaamaan kaksijalanpennut ja koiran!
Puoli kuuta oli mennyt hujauksessa, olimme kasvaneet Milan kanssa hurjasti. Osasimme jo kiivetä kiipeilypuun alimmalle tasolle aivan itse!
”Katso emo! Minä kiipeän korkeammalle!” Mila uhosi seistessään vierelläni puun alimmalla tasolla. Sisareni kumartui tasoa vasten, heilautteli holtittomasti häntäänsä ja ponkaisi itsensä kiipeilypuun paksua runkoa vasten. Mila oli minua taitavampi kiipeilijä, mutta se ei haitannut lainkaan kumpaakaan.
”Hyvä Mila, sinä pystyt siihen!” kannustin pentuetoveriani innoissani.
”Varo ettet putoa!” emo naukui huolestuneella äänellään lattialta. Mila liikkui mielestäni jo todella taitavasti kiipeilypuun runkoa pitkin, mutta ei tietenkään niin ketterästi kuin emo. Siskoni liikkuminen oli hitaampaa ja vaivalloisempaa, hän selvästi joutui ajattelemaan paljon kiivetessään. Eipä mennyt kauaakaan, kun Mila oli päässyt puun toiselle tasolle. Vaivalloisen näköisesti hän onnistui kapuamaan tason päälle, kunnes näin hänestä enää vain hännänpään. Yritin kuikuilla alemmalta tasolta sisartani, mutta pian en nähnyt edes hännänpäätä. Äkkiä naaras työnsi pään tason reunalle ja katseli alaspäin minua iloinen ilme kasvoillaan.
”Minä tein sen!” ruskeaturkkinen naaraspentu hihkaisi ja käänsi katseensa emoon, ”näitkö sinä emo? Minä tein sen!” Minäkin katsahdin emoa, joka näytti rentoutuneen hiukan.
”Hyvä Mila, sinä olet jo todella taitava. Tulethan alas varovaisesti, ettet putoa”, emo pyysi.
”Tietysti! Varovaisuus on toinen nimeni”, Mila hymähti, mutta jäi vielä istuskelemaan toiselle tasolle. Hetken ajan tunsin, kuinka inhottava tunne valtasi mieleni. Minäkin olisin halunnut olla Milan kanssa ylhäällä ja katsella huonetta hänen kanssaan. Se tuntui kurjalta, enkä pitänyt siitä tunteesta lainkaan. Ravistelin päätäni ja pakotin tunteen tiehensä. En halunnut olla surullinen, sillä Mila oli itse tehnyt kovasti töitä suorituksensa eteen, ei se ollut syy olla surullinen. Onnistuin työntämään tunteen pois ilon tieltä. Katsoin hymyillen siskoani ja olin ylpeä hänen suorituksestaan. Tiesin, että kyllä minäkin vielä jonain päivänä pääsisin ylös hänen kanssaan, ja vaikken pääsisi, ei se haittaisi mitään. Emo oli opettanut, että kaikki eivät olleet hyviä samoissa asioissa. Jos joku toinen oli parempi jossain, hän oli huonompi toisessa asiassa.
Ajatukseni katkesi, kun kuulin huoneen oven avautuvan. Käänsin katseeni ovelle, josta naaraskaksijalka käveli sisään huoneeseen.
”Ruokaa!” Mila hihkaisi innoissaan ja alkoi kavuta vauhdilla alas tasolta. Alin taso, jolla minä istuin, oli niin alhaalla, että uskalsin loikata siitä suoraan lattialle. Lähdin kiirehtimään kaksijalan luokse toiveena saada vähän rapsutuksia ja ruokaa. Emo livahti nopeasti kiipeilypuun alla olevaan koloon. Loikin kaksijalan pitkien jalkojen juuressa iloisesti miukuen.
”Apua!” parahdus sai minut pysähtymään välittömästi, ja kaksijalka oli vähällä talloa päälleni. Kuului tömähdys, ja käänsin äkkiä katseeni kohti Milaa. Sisareni oli mätkähtänyt kiipeilypuun tasolta maahan ja makasi siinä kivusta parahdellen.
”Mila!” emo parkaisi ja syöksähti välittömästi ulos turvallisesta kolostaan sisareni luokse. Myös kaksijalka sai vauhtia jalkoihinsa. Se jätti ruuat maahan ja juoksi huoneen toiselle puolelle puusta pudonneen Milan luokse. Se oli ensimmäinen kerta, kun näin emon niin lähellä kaksijalkaa. Kaksijalka kurotti kätensä kohti Milaa, mutta emo syöksyi väliin hurjasti sähisten, niskavillat pystyssä.
”Älä koske tyttäreeni!” emo ärähti vihamielisesti ja sivalsi terävillä kynsillään kaksijalan käpälää.
”Emo! Anna kaksijalan auttaa Milaa!” pyysin ja kipitin nopeasti perheeni luo kiipeilypuun edustalle. Kaksijalka oli vetäytynyt hieman kauemmas emosta ja Milasta. Mila makasi maassa itkien, hän oli selvästi kipeä. Minua alkoi pelottaa sisareni puolesta. Olimme jo menettäneet veljemme, enkä haluaisi menettää myös siskoani. Emo katsoi uhkaavasti kaksijalkaa, joka puhui lempeällä äänellään emolle.
”En anna sen viedä minun tytärtäni!” emo vastusteli, eikä suostunut irrottamaan vihaista katsettaan kaksijalasta.
”Kaksijalat osaavat auttaa, muistatko sinä? Ne auttoivat siellä entisessäkin paikassa kipeitä ja loukkaantuneita kissoja”, nau’uin ja yritin pidätellä itkua. Milan onneton nyyhkytys sai minut todella surulliseksi. En pitänyt surullisuudesta, se sai minut voimaan fyysisestikin pahoin.
”Mila selviää kyllä”, mutisin puoliääneen, yrittäen saada oloani paremmaksi, ”Mila selviää kyllä.”
Kaksijalka nousi ylös ja kiiruhti pois huoneesta. Kun ovi oli painettu kiinni, emo uskalsi vihdoin kääntyä loukkaantuneen Milan puoleen. Minäkin kiiruhdin heidän luokseen.
”Emo, minuun sattuu!” Mila parahti onnettomasti itkien. Painoin kuononi vasten sisareni kylkeä, yrittäen lohduttaa häntä. En halunnut nähdä rakkaimpiani niin surullisina, se oli ihan kamalaa!
”Voi Mila, sinä selviät kyllä. Kaksijalka auttaa sinua ja kaikki kääntyy vielä parhain päin!” yritin naukua niin iloisesti kuin vain pystyin, jotta Mila voisi uskoa minun sanaani, ”ainakin sinä olet hengissä. Tuollainen pudotus olisi voinut vaikka viedä henkesi!”
Mila katsoi minua edelleen nyyhkyttäen, mutta kiitollinen ilme kasvoillaan.
”Ei”, emo sähähti ja katsahti minua terävällä katseellaan, ”minä en anna kaksijalkojen viedä Milaa.”
”Mutta emo, eivät kaksijalat halua meille mitään pahaa”, nau’uin päätäni ravistellen, ”ne parantavat Milan ja tuovat hänet takaisin. Minä lupaan!” Uskoin sanoihini täysin, sillä en nähnyt mitään syytä, miksi kaksijalat olisivat halunneet viedä Milan meiltä pois. Kaksijalat olivat aina kohdelleet meitä hyvin ja kohtelisivat vastaisuudessakin. Kaksijalat olivat hyviä. Emo pudisteli päätään, muttei ehtinyt sanoa mitään, kun ovi aukesi taas. Nyt sisään astuivat sekä naaras- että kollikaksijalat. Kollikaksijalka piteli kädessään samaista koppaa, jossa me olimme tulleet uuteen kotiimme, ja naaraskaksijalka lähestyi meitä varovaisin askelin. Emo käännähti nopeasti kaksijalan puoleen ja yritti iskeä sitä kynsillään, mutta kaksijalka väisti sen juuri ja juuri. Minä peräännyin pari askelta taaemmas, jotta kaksijalat saisivat viedä Milan hoidettavaksi. Naaraskaksijalka onnistui tarttumaan emoa niskasta kiinni ja vetämään hieman kauemmas maassa makaavasta Milasta. Kaikki kävi todella nopeasti. Kollikaksijalka kaappasi varovaisesti Milan karvattomiin käpäliinsä ja siirsi hänet koppaan. Emo rääkyi ja räpiköi naaraskaksijalan otteessa, yrittäen vahingoittaa kaksijalkaa.
”Emo! Älä tee kaksijalalle pahaa!” pyysin onnettomana vähän matkan päässä, mutta emo ei kuunnellut. Kollikaksijalka kiikutti kopan ja Milan ulos huoneesta, jonka jälkeen naaraskaksijalka irrotti otteen emosta. Emo syöksyi välittömästi naaraskaksijalan pitkään jalkaan kiinni. Kaksijalka päästi ilmoille kivuliaan ärähdyksen, mutta ei edelleenkään tehnyt emolle pahaa, vaikka emo oli iskenyt hampaansa kiinni kaksijalan jalkaan. Minua jännitti niin, etten uskaltanut katsoa. Ummistin silmäni ja painauduin maata vasten makaamaan. Emo sähisi hurjasti ja kuului paljon kolinaa ja kaksijalan huutoa, askeleita ja emon raivokasta murinaa.
”Älä koske minuun!” emo ärjyi, jonka jälkeen ovi paukahti kiinni. Raotin varovaisesti silmiäni, nähden emon karvat pystyssä oven edessä. Hän alkoi raapia ovea kuin hurjapää.
”Tuokaa minun tyttäreni takaisin senkin kaksijalan ketaleet!” emo ulvoi, mutta turhaan. Kaksijalat olivat jo vieneet Milan. Äkkiä emon raivo laantui ja hän lyyhistyi maahan itkemään onnettomana. Minä kiiruhdin hänen luokseen ja painoin pääni vasten emon isoa lapaa.
”Voi emo, älä ole surullinen”, pyysin vaimealla äänellä, ”minä olen aivan varma, että Mila kyllä palaa vielä parempana kuin koskaan! Kaksijalat ovat hyviä, sano minun sanoneen.”
KP-boosti käytössä
