Lola
//Kirjoittaja: Elandra
//Erakko | Klaanien lähialueet
Siitä kun olin palannut takaisin Ollin luokse Valon ja Sammakon kotoa, oli kulunut nyt puoli kuuta. Olimme eläneet melko rauhallista elämää Ollin kanssa ja tutustuneet toisiimme paremmin. Haavani olivat parantuneet jo kokonaan. Harmikseni olin joutunut toteamaan, että metsäkissojen tekemistä haavoista jäisi pysyvät jäljet nahkaani. Lyhyt ja ohut turkkini ei ollut riittävä peittämään arpia, vaan ne tulisivat erottumaan karvattomina kohtina selkeästi jo kaukaa. Nopeasti olin tottunut ajatukseen ja arvet alkoivat jo tuntua omilta. Ne tulisivat näyttämään muille, että olin kokenut jotakin menneisyydessäni. Lisäksi arvet muistuttivat menneiden tapahtumista myös itseäni, joten niitä oli parempi kantaa ylpeydellä.
Paras juttu, mitä viime aikoina oli tapahtunut, oli ehdottomasti se, miten paljon Olli nykyään luotti minuun. Eräänä iltana olimme nauraneet yhdessä niin paljon, että vatsaani oli alkanut koskea. Olli oli yksi hauskimmista kissoista, jota koskaan olin tavannut. Mutta nyt olin ollut paikoillani niin pitkään, että oma oloni alkoi muuttua epämukavaksi. Nautin kuitenkin siitä, kun näin Ollin nauttivan tarkkaan ajoitetuista päivistä kanssani. Kaiken täytyi tapahtua juuri niin kuin aiempinakin päivinä, Olli ahdistui jokaisesta yllättävästä tekijästä, joka hänen päiväänsä tuli. Minusta tuntui, että minun olisi pian lähdettävä taas etsimään perhettäni. Pelkäsin kuitenkin kertoa siitä Ollille, sillä pelkäsin hänen loukkaantuvan. Enemmän kuin mitään halusin ottaa Ollin mukaani, mutten uskonut hänen innostuvan ajatuksesta. Kolli oli aina elänyt täällä, enkä uskonut hänen pitävän elämästä, jossa vaellettiin paikasta toiseen etsien jotakin – minun perhettäni.
Vilkaisin Ollia, joka lepäsi omalla vuoteellaan silmät raollaan. Hänen silmänsä avautuivat suuremmiksi, kun hän huomasi minun katsovan häntä. Kolli kallisti kysyvästi päätään.
”Onko jokin hullusti?” hän kysyi ja räpäytti silmiään. Kasvoilleni piirtyi lämmin hymy.
”Ei. Minä vain mietin tätä elämää”, kerroin totuudenmukaisesti ja nyökyttelin päätäni. Olli näytti huolestuneelta, hänen suunsa avautui raolleen, muttei hän sanonut mitään. Erakko näytti hämmentyneeltä.
”Mitä elämästä? Etkö ole iloinen täällä?” oranssi kolli huolehti.
”Siitä ei suinkaan ole kyse! Minä olen maailman iloisin, kun saan olla sinun kanssasi. Sinä olet minun paras – ja toistaiseksi ainoa – ystäväni. Mutta…”, jouduin pitämään pienen tauon puhuessani. Se sai Ollin katseen muuttumaan entistä huolestuneemmaksi, jopa surkeaksi. Kollin katse laskeutui pesän kylmään, kivipintaiseen lattiaan.
”Niin, sinun perheesi”, oranssiturkkinen kolli huokaisi hiljaa.
”Niin, minun perheeni”, toistin pahoitellen, muuttaen äkkiä ääneni iloisemmaksi, ”mutta he odottavat minua kyllä. En minä jätä sinua, minä lupaan. Jos joskus tahdot, voimme yhdessä lähteä etsimään minun perhettäni.”
Katsoin iloisesti hymyillen Ollia. Omista, itselleni tärkeistä asioista luopuminen tuntui helpolta, kun tiesin sen parantavan Ollin oloa ja elämää. En halunnut, että hän olisi surkea minun vuokseni. Minun perheeni kyllä odotti, mutta Olli oli aivan yksin. En voisi jättää häntä tänne ja lähteä pois. Se olisi kamala teko, jota ei koskaan voisi antaa anteeksi.
”Ihanko oikeasti? Tekisitkö sen vain minun vuokseni?” Olli kysyi yllättyneenä. Huomasin, miten hänen silmänsä alkoivat kostua ja kuinka hymy kohosi kollin kasvoille. Hän todellakin liikuttui sanoistani, joka sai minun oloni entistä paremmaksi. Tuntui kuin olisin tehnyt jotain todella hyvää, ja se sai minut iloiseksi.
”Tietysti. Luuletko sinä, että me voisimme joskus lähteä etsimään perhettäni? Kaksijalat antaisivat varmasti sinullekin kodin heidän luotaan, he ovat niin mukavia”, naukaisin iloisella äänellä. Ollin korvat painuivat luimuun ja epäluuloinen katse ilmestyi hänen kasvoilleen.
”Kaksijalatko mukavia? Enpä usko”, kolli tuhahti ja pudisteli päätään, ”ei minusta kotikisua tule.”
Olin hieman pettynyt, mutta Ollin ennakkoluuloinen asenne ei yllättänyt minua. Emokin oli uskonut kaksijaloista vain pahaa, kun olimme saapuneet heidän luokseen. Kenties voisin muuttaa myös Ollin näkemyksen ja saada hänet ymmärtämään, etteivät kaksijalat olleet sen pahempia kuin muut kissatkaan.
“Kaksijalat ovat mukavia! Sinä et vain ole päässyt tutustumaan heihin riittävästi”, tokaisin lempeästi hymyillen. Olli pudisteli päätään.
“Enkä kyllä tahdokaan. Ne eivät tuo mukanaan mitään muuta hyvää kuin ruokaa”, oranssiturkkinen kolli naukui päätään pudistellen.
“No, ei sinusta tarvitsekaan kotikisua tulla. Mutta voisitko harkita, että lähtisit kanssani joskus etsimän minun perhettäni? Ehkä meidän ei tarvitsisikaan ryhtyä kotikisuiksi, vaan voisimme ihan vain elää rauhassa perheeni lähettyvillä, kun joskus löydämme heidät”, ehdotin uutta ajatusta. Olli näytti mietteliäältä ja hän kohautti lapojaan.
“En oikein haluaisi jättää kotiani ja koko elämääni… Olen asunut täällä aina. Mutta en tahtoisi menettää sinuakaan, yksin eläminen ei ole kovinkaan kummoista loppupeleissä”, kolli huokaisi ja laski taas katseensa maahan. Tilanne oli kertakaikkisen vaikea.
“Ei meidän tarvitse vielä mitään päättää. Sinä saat miettiä tätä rauhassa, minun perheeni kyllä odottaa minua”, naukaisin päätäni nyökytellen. Olli katsoi minua kiitollisena.
“Lupaan harkita asiaa.”
Elämämme kahdestaan jatkui hyvin samanlaisena kuin tähänkin asti. Päivät kuluivat ruokaa etsien, leväten ja kaksijalkalaa tutkien. Olli ei mielellään poistunut omaksi reviirikseen kutsumalta alueelta. Hänen reviirinsä piti sisällään muutaman kaksijalkalan kujan, pellon jossa pesämme sijaitsi ja pienen siivun metsää. Hänen vanhempansa olivat kuulemma pitäneet reviiriä heidän omanaan, eivätkä muut kaksijalkalan erakot viettäneet juurikaan sillä aikaansa. Joinain päivinä minä kuitenkin menin reviirin ulkopuolelle. Halusin etsiä perhettäni, jos he sattuisivatkin olemaan jossain lähistöllä. Harmikseni en koskaan löytänyt kaksijalanpesää, jossa emo ja Mila asuivat. Muistin todella tarkasti miltä pesä ja sen piha olivat näyttäneet, mutta yksikään pesä ei ollut tismalleen samanlainen. Samankaltaisia pesiä oli paljon, mutta kaikissa oli jotain huomattavia eroja, joista tiesin pesän olevan väärä. En kuitenkaan vaipunut epätoivoon, sillä tiesin kaiken olevan hyvin. Minulla oli Olli ja emolla ja Milalla oli toisensa.
Käveleskelin taas kaksijalkalan kujilla ja silmäilin sen varrella olevia pesiä. Aurinko oli juuri nousemassa, ja kujalla kävi melkoinen kuhina. Kaksijalat juoksivat ulos pesistään kaksijalanpentujen kanssa ja työntyivät hirviöiden sisään. Hirviöt murahtivat hereille ja lähtivät vauhdilla pois kaksijalanpesien pihoista. En ymmärtänyt, mihin hirviöillä oli aina niin kiire ja miksi ne haisivat niin pahalle. Eivätkö hirviöt osanneet pestä itseään lainkaan? Tosin niiden elämä vaikutti olevan muutenkin yhtä kaksijalkojen kuskaamista paikasta toiseen.
Pian huomasin tulevani kujalle, jossa olin tavannut Myy-nimisen kissan. Tunnistin vaivatta Myyn kaksijalanpesän, mutta päätin kulkea sen ohi. Ajatukseni kääntyivät ympäristön tarkkailemiseen, kun nenääni tulvahti tuore kissan tuoksu. Silmäni suurenivat, kun aloin etsiä hajun lähdettä. Kissa selvästi oli aivan lähellä juuri nyt, sillä haju oli niin voimakas.
“Shh, Muru. Shh, se huomaa meidät!” kollikissan ääni kantautui lumikinoksen takaa. Pysähdyin ja katsoin hämilläni lumikinosta, jonka takaa pilkisti esiin sinertävä, pörröinen häntä.
“Kalle, laita häntäsi piiloon!” naaraskissa kivahti. Häntä katosi pikimmiten näköpiiristäni.
“Öm, tuota hei”, aloitin epäröiden ystävällisellä äänellä, “minun nimeni on Lola. Asutteko te täällä?”
Tuli aivan hiljaista, kumpikaan kissoista ei vastannut heti mitään. Hiljaisuuden rikkoi ohitsemme pyyhältävän hirviön murina, mutta kuten arvelinkin, hirviö jatkoi matkaansa välittämättä meistä. Naamiokuvioisen kollin pää pilkisti lumikinoksesta. Hänen korvansa olivat luimussa ja kissa katsoi minua epäileväisen oloisena. Nopeasti pää katosi taas lumikinoksen taakse.
“Se on joku kissa.. En ole koskaan nähnyt sitä”, Kalleksi kutsuttu kotikisukolli naukui Muru-nimiselle toverilleen.
“En minä tee teille mitään pahaa. Haluaisin vain kysyä, että oletteko sattumalta nähneet perhettäni”, kerroin lempeällä äänellä ja otin varovaisesti askeleen lähemmäs lumikinosta. Kiersin sen ympäri ja erotin kaksi hyvin kaunista kotikisua vieretysten. Muru-niminen naaraskissa oli kirjava naaraskissa ja hän omasi kauniit, vaaleanvihreät silmät. Kalle-niminen kolli taas oli naamiokuvioinen sinertävä kissa, jolla oli erikoiset, siniset silmät. Kissat katsoivat epäröiden toisiaan, mutta minä hymyilin heille edelleen ystävällisesti. Molemmilla oli huolitellut, pitkät ja hyvin pehmoiselta näyttävät turkit. En muistanut nähneeni koskaan niin hienoja kissoja, he varmasti olivat erityisiä!
“Emme varmasti ole!” Kalle naukaisi ja pudisteli päätään. Murun suusta karkasi syvä huokaus.
“Kalle, et sinä voi tietää sitä… Eihän hän edes kertonut, miltä hänen perheensä näyttää”, Muru kuiskasi hiljaa, mutta saatoin kuulla hänen sanansa vaivatta. Hymyilin edelleen ystävällisesti, jotta en karkottaisi kaksikkoa tiehensä.
“Minun emoni nimi on Unelma ja siskoni on Mila. Heillä molemmilla on ruskeat raidalliset turkit ja ruskeat silmät”, kerroin. Kaksikko pudisteli päitään.
“Ei, emme me ole nähneet ketään sellaisia”, Muru vastasi. Olin pettynyt, mutta pääsisin sen yli kyllä nopeasti.
“Ei se mitään. Kiitos kuitenkin avustanne”, nau’uin kiitollisesti ja käänsin selkäni kaksikolle. Kuulin, kuinka he alkoivat kovaäänisesti keskustelemaan toisilleen, mutten hennonnut jäädä häiritsemään heitä. Heillä selvästi oli jotain tärkeää ja kahdenkeskistä kesken. Päätin, että olisi aika palata takaisin Ollin luokse.
Matkalla ränsistyneelle kaksijalanpesälle, nenääni tulvahti inhottava tuoksu. Se oli tunkkainen haju, jonka tunnistin savuksi. Nyrpistin inhoten nenääni ja jatkoin matkaani välittämättä hajusta. Huomasin, että jostain kaksijalanpesien takaa taivaalle kohosi tumma savupilvi. Joskus savua tuprutti ulos kaksijalanpesien katoista, mutta tämä savu ei tullut kaksijalanpesästä. Sydämeni alkoi tykyttää kiivaasti, kun tajusin savun tulevan keskeltä peltoa, jossa pesämme sijaitsi. Kiristin tahtiani peläten pahinta, kunnes lopulta vauhtini oli vaihtunut kävelystä juoksuun.
Juoksin pellon laidalle vain huomatakseni, miten vanha kaksijalanpesä oli ilmiliekeissä. Liekit hipoivat kirkkaansinistä taivasta, koko pesä oli tuhoutunut. Jähmetyin paikoilleni tietämättä mitä tehdä. Kovaäänisesti ujeltava hirviö lähestyi peltoa, ja kaksijalat olivat kerääntyneet pellon laidalle katselemaan pesän palamista. Minut valtasi välitön pelko siitä, ettei Olli ollut selviytynyt palosta, kunnes pelko muuttui huojennukseksi. Olli oli aina tähän aikaan ulkona pesästä. Hän noudatti rutiinejaan tarkasti, joten tiesin pesän olevan tyhjillään. Siitä huolimatta olin valtavan pahoillani Ollin puolesta. Hänen kotipesänsä oli tuhoutunut, tuskin voisimme enää asua siinä, mitä pesästä jäisi jäljelle.
“Ei!” parkaisu sai minut säpsähtämään. Näin, miten oranssiturkkinen kissa pinkoi pellon halki kohti ilmiliekeissä olevaa kaksijalanpesää.
“Olli, odota!” huudahdin kollille ja lähdin välittömästi hänen peräänsä, “siellä on paljon kaksijalkoja! Älä mene sinne!” Huutoni sai Ollin pysähtymään. Hän jäi seisomaan keskelle peltoa valtavan pettyneen näköisenä. Kolli tuijotti liekkejä järkyttyneenä.
“Olen niin pahoillani… Kun saavuin, pesä oli jo liekeissä… Onneksi sinulle ei käynyt mitään”, kuiskasin hiljaa ystäväni korvaan, kun pääsin hänen luokseen. Olli nielaisi, eikä vilkaissutkaan minua.
“Minun kotini on poissa. Mitä ihmettä minä nyt teen? Missä minä asun?” oranssiturkkinen kolli kysyi päätään ravistellen, “tämä on painajainen.”
Puskin lohduttavasti kuonollani ystäväni lapaa.
“Ei hätää, sinä selviät tästä kyllä. Me löydämme uuden kodin. Tiedän, että se ei korvaa vanhaa, mutta me selviämme kyllä. Minä en hylkää sinua, Olli”, vakuutin lempeällä äänellä. Olli huokaisi hiljaa.
“Kiitos Lola. Sinä olet oikea ystävä”, hän naukui, muttei edelleenkään irrottanut katsettaan roihuavasta pesästä.
Katselimme, miten kaksijalat saivat sammutettua palavan pesän. Kuten olin arvellut, siitä ei ollut jäänyt jäljelle juuri mitään. Kun kaksijalat olivat poistuneet paikalta, Olli oli halunnut käydä hyvästelemässä rakkaan kotinsa. Hän oli seissyt hiljaa paikoillaan pitkään, ennen kuin oli ollut valmis lähtemään. Suuntasimme kohti länttä, jossa tiesimme kaksijalkojen asutuksen olevan harvempaa. Toiveenamme oli, että löytäisimme sieltä uuden kodin, jossa voisimme olla turvassa.
“En pidä tästä lainkaan”, Olli naukui päätään pudistellen, kun vaelsimme harvapuisen metsän läpi kulkevaa ukkospolkua pitkin. Tässä osassa kaksijalkaa pesiä oli hyvin harvakseltaan. Välillä polusta lähti pienempi polku metsään, jonka keskellä nökötti muutamia kaksijalanpesiä. Koiran haukunta ja hirviöiden murina kantautuivat vaimeina korviini pesien suunnalta.
“Minä tiedän”, nau’uin lohduttavasti ja laskin häntäni ystäväni lavalle, “mutta me selviämme kyllä.”
“Minua pelottaa olla ulkona. Nyt olisi lepoaika, eikä minulla ole mitään paikkaa missä levätä”, Olli huokaisi ahdistuneen oloisena. Minun kävi todella kovin ystävääni sääliksi. Toivoin, että olisin voinut ottaa osan hänen pahasta olostaan itselleni, jotta Ollin olo voisi helpottua.
“Voi Olli, sinun on varmasti todella kurja olla. Jos vain on jotain missä voisin auttaa sinua, niin kerrothan minulle?” kysyin vaimealla äänellä. Olli pudisteli päätään.
“Ei sellaista asiaa ole. Minun kotini on tuhoutunut, koko elämäni on palasina”, kolli naukui ääni väristen. Olin niin surullinen ystäväni puolesta.
“Minä lupaan, että me löydämme meille uuden kodin. Se ei ole sama asia, mutta voit rakentaa uuden elämän sen kodin luokse”, ehdotin lempeästi hymyillen. Olli kohautti lapojaan.
“Niin, ehkä se on niin”, hän maukui, muttei tuntunut uskovan sanojani.
Hetkeen emme olleet enää nähneet yhtäkään kaksijalanpesää, josta päättelimme poistuneemme kaksijalkalasta. Muistin, että Valo ja Sammakko olivat majailleet jossain tässä lähettyvillä, mutta Olli ei halunnut käydä tervehtimässä pelastajiani. Hän oli niin ahdistunut, että halusi vain löytää jonkin turvallisen paikan yöksi. Vaikka olisin mielelläni tavannut Valon ja Sammakon taas, en halunnut ystäväni ahdistuvan enempää, joten kunnioitin hänen toivettaan ja jatkoimme matkaa eteenpäin.
Mitä enemmän ilta alkoi hämärtää, sitä ahdistuneemmaksi Olli muuttui. Hän ei ollut koskaan vaeltanut yöllä ulkona, eikä hän olisi halunnut tehdä niin nytkään. Olli säikähti jokaista rasahdusta, joka metsästä kuului.
“Minun silmäni eivät ole tottuneet tällaiseen pimeyteen”, Olli valitti, kun ukkospolun vierellä seisovat pienet auringot loppuivat. Metsä oli aivan pimeä, enkä itsekään ollut paljoa liikkunut aivan pimeällä alueella. Näin kuitenkin eteeni ja osasin melko vaivatta liikkua eteenpäin.
“Ei hätää, kulje aivan minun vierelläni niin, että turkkisi koskettaa omaani. Haistele ilmaa, jotta voimme haistaa, jos joku on meidän lähellämme”, nau’uin lohduttavalla äänellä, “minä tiedän, että sinulla on todella hyvä hajuaisti!”
Olli katsoi minua kiitollisena hymyillen.
“Kiitos, että yrität tehdä oloni paremmaksi. Se ei ehkä kamalasti auta, kun en pidä tästä tilanteesta yhtään”, Olli huokaisi hiljaa pahoitellen.
“Ei se mitään, minä ymmärrän kyllä. Etsitään joku lepopaikka yöksi, niin sinun ei tarvitse liikkua pimeällä ulkona”, naukaisin. Olli nyökkäsi ja hyväksyi ehdotukseni.
Kun taivalsimme jonkin aikaa, ukkospolusta lähti pienempi polku vasemmalle. Erotin puiden takaa kaksijalanpesän, mutta se oli sisältä aivan pilkkopimeä. Joku hirviö oli käynyt pesän pihassa, mutta ei ainakaan moneen päivään. Pihassa ei näkynyt merkkejä kaksijaloista tai hirviöistä, lisäksi se näytti todella huonokuntoiselta. Siitä puuttui osa kattoa ja ikkunat oli peitetty laudoilla.
“Olli, voisimmekohan me levätä tuolla yön?” ehdotin ja viitoin katseellani pesän suuntaan. Olli mittaili mietteliäänä pimeydessä kaksijalanpesää.
“Käydään katsomassa sitä”, kolli naukui ja lähti kanssani hirviön jälkiä pitkin kohti kaksijalanpesän pihaa. Ilmassa ei tuoksunut lainkaan tuoreita kissojen tuoksua. Pesän pihaa ympäröi rähjäinen aita, joka oli joistain kohdin rikkoutunut. Pesä oli ilmiselvästi yhtä hylätty kuin se pesä, jossa Olli oli asunut. Kiersimme pesän ympäri ja silmäilimme sitä.
“Miten pääsemme sisään?” Olli kysyi, kun olimme saaneet pesän miltei kierrettyä. Kun pääsimme pesän taakse, huomasin seinässä olevan, huomattavan suuren aukon. Ilmeisesti pesä oli palanut vuodenaikoja sitten todella pahasti, josta aukko oli syntynyt.
“Täältä”, naukaisin iloisella äänellä ja viitoin Ollin perässäni sisään kaksijalanpesään. Yllättäen herkullinen, makea tuoksu lehahti nenääni. Seurasimme hajua toiseen huoneeseen, jossa huomasimme olevan paljon jotain kasvia. Olin törmännyt tuoksuun joissain kaksijalkojen puutarhoissa, muttei minulla ollut hajuakaan, mitä tämä aivan ihanalta tuoksuva kasvi oikein oli. Olli oli selvästi huomannut kasvin myös, sillä hän oli kumartunut nuuhkimaan sitä.
“Mitähän tämä oikein on?” kolli kysyi mietteliäänä, “onkohan se syötävää?”
Kohautin lapojani.
“En ole varma, mutta ehkä meidän ei kannata ottaa siitä selvää… Minun emoni kertoi, ettei mitä tahansa kasveja kannata syödä”, selitin rauhallisella äänellä, ja Olli vetäytyi kauemmas kasvista. Kollin suu aukeni haukotukseen.
“Ehkä meidän olisi hyvä mennä nyt nukkumaan. Nukkumaanmenoaikani on mennyt jo ajat sitten”, kolli naukui väsyneesti ja maiskutteli suutaan. Olin samaa mieltä ystäväni kanssa, joten kävimme toiseen huoneeseen nukkumaan.
Heräsin puheensorinaan. Silmäni rävähtivät auki ja herätin välittömästi selkääni vasten nukkuvan Ollin.
“Herätys! Täällä on joitakin”, kuiskasin hiljaa ystävälleni, joka unenpöpperöisenä avasi väsyneet silmänsä. Hänellä meni hetki ymmärtää, mitä olin juuri sanonut. Kipitin varovaisin askelin Ollin edellä huoneen toiselle seinustalle. Puhe kuului siitä huoneesta, jossa hyvälle tuoksuva kasvi sijaitsi.
“Tästä riittää koko loppu lehtikadoksi”, kollikissa naukaisi rauhallisella äänellä. Kurkistin ulos huoneen avoimesta ovesta. Pesässä oli kaksi kissaa, joista toisella oli mustavalkea turkki ja toisella kellertävä raidallinen turkki. Olin ollut huolimaton, ja kaksikon päät kääntyivät välittömästi minun suuntaani. Tiesin, etten voinut enää piiloutua. Minut oli jo nähty. Astuin siis kokonaan esiin, jotta kaksikko näki minut. Katsoimme hetken ajan toisiamme silmiin aivan hiljaa. Olli oli hiipinyt taakseni ja kuikuili selkäni takaa kahta muukalaista. Mustavalkea kolli rikkoi hiljaisuuden kepeällä äänellä:
“Hei, minä olen Eloklaanin parantaja, Leimusilmä. Keitä te olette?”
“Olen Lola, ja tässä on ystäväni Olli. Emme kai vain ole eksyneet teidän alueellenne?” kysyin ystävällisellä, mutta varovaisella äänellä. Kissat, joiden reviirille oli aiemmin eksynyt, olivat kutsuneet klaaniaan Kuolonklaaniksi. Tämä Eloklaani oli varmasti jokin toinen ja paljon mukavampi klaani, sillä sen kaksi jäsentä vaikuttivat paljon rennommilta ja mukavammilta kuin ilkeät kuolonklaanilaiset.
“Ette suinkaan, tämä kaksijalanpesä ei kuulu klaanien reviireihin. Tulimme vain hakemaan kissanminttua täydentääksemme varastojamme”, Leimusilmäksi esittäytynyt kolli naukaisi. En ihan ymmärtänyt, mistä varastoista kolli puhui, mutten antanut sen häiritä.
“Sepä hyvä… Törmäsin kerran kissoihin toisesta klaanista, Kuolonklaanista… He eivät olleet mukavia”, kerroin päätäni pudistellen.
“Ai, sepä harmi. Kuolonklaani ei ole tunnettu ystävällisyydestään. Teidän ei kannata viipyä tässäkään paikassa kovin kauaa, sillä Kuolonklaanin reviiri on melko lähellä. He saattavat haistaa hajunne ja tulla ajamaan teidät pois. Ja minä voin luvata, että sitä te ette halua”, Leimusilmä naukaisi.
“Kiitos neuvosta”, kiitin päätäni nyökytellen. Leimusilmä vilkaisi yrttejä ja kääntyi kuitenkin vielä minun puoleeni.
“Ette te tahtoisi lähteä meidän mukaamme? Eloklaani on todella mukava paikka, jossa hyväksymme jokaisen sellaisena kuin he ovat. Näytätte olevan kovin nuoria. Yksin ulkona eläminen on varmasti rankkaa. Klaani voisi tarjota teille suojaa ja turvaa, jos ei pysyvästi, niin siksi ajaksi, että pärjäätte ulkona”, mustavalkea kolli tarjosi ystävällisesti. Käänsin katseeni toiveikkaana Olliin. Minua houkutteli Leimusilmän tarjous, mutta Olli pudisteli päätään.
“En minä tahdo”, hän vastasi hiljaisella äänellä. Vaikka tarjous olikin niin hyvä, minun oli kuunneltava Ollia. Jos hän ei halunnut lähteä, en minäkään voisi tarttua tarjoukseen. Siispä katsahdin Leimusilmään ja tämän ystävään.
“Kuten Olli sanoi, meidän paikkamme ei ole klaanissa. Se kuulostaa hyvältä, mutta meidän on mentävä muualle. Te vaikutatte kuitenkin todella mukavilta kissoilta, oli ilo kohdata teidät”, nau’uin hymyissä suin.
“No sepä harmi, mutta kyllä minä ymmärrän. Vapaus on kai se, mitä te nykynuoret tahdotte”, mustavalkea kolli naurahti. Olli hiipi ohitseni ja viittoi minut perässään ulos kaksijalanpesästä.
“Me lähdemmekin tästä. Näkemiin!” huikkasin kahdelle kollikissalle ennen kuin kiiruhdin Ollin perässä ulos kaksijalanpesästä.
SuperKP-boosti käytössä
