Lyra
//Kirjoittaja: Aura
//Hahmon sijainti:
//Kujakissayhteisön pesä
Lyran hännänpää kiemurteli päiväuniltaan herätetyn käärmeen lailla. Hurma itki. Naaraan poskille valuneet kyyneleet saivat Lyran kääntämään vaistomaisesti päänsä pois, kuin vaarana olisi ollut, että Hurman itku tarttuisi häneenkin. Tahtomattaan naaraan katse kuitenkin palasi Hurmaan. Hän halusi varmistaa naaraan olevan turvassa. Hän pelkäsi, että pienikin vääränlainen katse voisi vahingoittaa tuota naarasta. Mutta Hurman kokeman perusteella häntä ei oltu rakennettu hauraista lehtisateen hajoilevista oksista. Naaras oli juuriltaan kiinni maassa. Myrskyt ja tuiverrukset saattaisivat vain taivuttaa häntä, mutta kokonaan he eivät voisi Hurmaa nujertaa. Ja jos joku nimeltä mainitsematon kilpikonnakuvioinen kollikissa kaataisikin Hurman, naaras ei kaatuisi kokonaan. Hän rakentuisi entistä vahvempana. Lyra pysytteli vaiti ja antoi häntänsä pehmeän, rauhallisen liikkeen puhua omasta puolestaan ja antoi Hurman vuodattaa sydämensä puhtaaksi. Toisaalta kun Lyra katsoi Hurmaa, naaras mietti voisiko tuosta viattomammaksi enää mennä? Kun nuori naaras purskahti jälleen itkuun, Lyran koko keho pysähtyi. Miten hän saisi Hurman tuntemaan olonsa paremmaksi? Lyran katse nuohosi jälleen Kujakissayhteisön rapistuneen pesän nurkkia, kunnes hänen eripariset silmät tavoittivat Leopardin. Naaras oli kuin aurinko. Jos häneen sattui törmäämään synkkänä hetkenä, saattoi olla varma, että päivästä tulisi edes vähän parempi. Ollappa vaikka kuin Leopardi, Lyra hetken toivoi. Vanhempi naaras oli kaikille niin empaattinen ja ystävällinen. Leopardi olisi varmasti osannut valita juuri oikeat sanat.
“Ehkä… ehkä hän muistuttaa sinua isästäsi?”
Lyra nielaisi ja jatkoi.
“Siksi hän on sinulle varmaankin niin vastustamaton. Haluat miellyttää häntä, koska et koskaan päässyt miellyttämään isääsi.” Lyra antoi ajatustensa virrata vapaasti. Hän uskoi olevansa oikeassa. Sokeakin kissa huomasi, että Hurma todella pelkäsi Ametistia, mutta jokin naaraassa halusi suojella tuota kollia. Lyra itse ei ymmärtänyt, että miksi. Ametisti vain satutti muita. Lyra epäili, että kollin oli pakko olla jollain tapaa sairas tai sekaisin. Kukaan terve kissa ei jatkuvasti hyökkisi muiden kimppuun ilman pätevää syytä. Veri. Se oli pesiytynyt lopullisesti Ametistin käpäliin. Puhtainkaan vesi ei voisi puhdistaa sitä. Kollin turkille oli vuodatettu aivan liikaa viattomien, hyvien kissojen verta. Ajatus Ametista sai Lyran turkin aavistuksen pörrölleen ja epäilykset taas pyörimään mielessään. Naaras uskoi, että Ametisti ei jättäisi asioita tähän. Jonkun pitäisi pysäyttää hänet.
“Mutta sinun ei tarvitse suojella häntä, ihan totta! Hänen on opittava, että hän ei voi satuttaa muita kissoja miten lystää”, naaras intti.
“Yhteisö on täynnä hyviä kissoja. Sinun pitäisi tutustua Leopardiin. Häntä kiltimpää kissaa et tule löytämään”, Lyra ehdotti ja hymyili kainosti. Hän oli kuitenkin edelleen kasvot makuualustaa kohti, joten hymy jäisi hänen ja Hurman pedin väliseksi. Lopulta valkoturkkinen naaras kääntyi Hurmaa kohden ja pyyhkäisi pienen naaraan poskilta kyyneleet. Lyra kavahti. Kosketus tuntui liian paljaalta, liian vieraalta. Mutta hän ei siltikään vetänyt käpäläänsä pois, vaan pyyhkäisi loputkin Hurman silmäkulmia koristavat helmet pois. Sen jälkeen naaras nojasi entistä vahvemmin Hurmaan eikä enää tiennyt kumpi heistä todellisuudessa tarvitsisi kosketusta enemmän.
//Hurma? 🙁
KP-boosti käytössä
