Lyra
//Kirjoittaja: Aura
//Hahmon sijainti:
//Kujakissayhteisön kaksijalkala
Koirien kaukainen haukku soi korvissani ja se sai minut luimistamaan korviani. Minä en ollut törmännyt koiriin aiemmin, mutta tiesin kaksijalkalan kuhisevan niitä. Ne olivat kuitenkin yleensä kaksijalkojen pitämässä pitkässä narussa. Ehkä kaksijalatkin tiesivät, että ne karvaturrit saattoivat olla vaarallisia, epäilin. Miksi muuten he pitäisivät ne noin lähellä itseään? No, kaksijalkojen aivoituksia ei saattanut ymmärtää. Lehtikadon värjäämät kauniit, punertavat ja kellertävät lehdet olivat saaneet metsän loistoon. Nyt metsä näytti suurenmoiselta, värikkäältä ja kauniilta. Annoin katseeni vaellella metsän värimaailmassa ja pieni, lähes huomaamaton hymy käväisi kasvoillani. Minun pitäisi käydä useamminkin ulkoilemassa ilman työtehtäviä. Johdattelin Hurmaa vielä syvemmälle metsään. Naaraan olisi hyvä tuntea Kujakissayhteisön reviiri. Vilkaisin Hurmaa kulmat hieman kurtussa. Naaraan olemus oli muuttunut hiljaiseksi ja jännittyneeksi. En kuitenkaan ehtinyt kysyä Hurmalta mitä hän mietti, kun naaras avasi jo suunsa ja sai leukani suorastaan loksahtamaan. Ilma pakeni keuhkoistani nykäyksenomaisesti. Katsoin Hurmaa, mutta naaraan kuva oli epäselvänä verkkokalvoillani. Sen sijaan näin Ametistin kuva vilkkui verkkokalvoillani turhankin selvänä.
“Ametisti…” “Siis… Hän on yrittänyt tappaa sinutkin?” takeltelin ja haukoin happea. Tämä oli elävä todiste siitä, että se kolli oli todellinen uhka jokaisen hengelle. Olin surkea lohduttamaan, mutta vaistomaisesti laskin häntäni naaraan lavoille. Katsoin valko-oranssia naarasta myötätuntoisesti. Hurma ei liikahtanut kosketukseni alla, mutta hänen lihaksensa pysyivät jäykkinä. Naaraskissa nielaisi uudelleen, kuin sanat olisivat painaneet häntä liikaa. Naaras oli ollut Yhteisössä vasta muutaman päivän ajan ja jo nyt joku rikkonut hänen turvallisuutta kenties pahimmalla mahdollisella tavalla. Hurma ei sanonut mitään, vaan nyökkäsi ja antoi katseensa lipua metsässä. Metsässä, joka oli hetki sitten ilahduttanut meitä molempia, mutta nyt tuntui olevan täynnä mahdollisia piilopaikkoja. Tiesin liiankin hyvin miten helposti Ametistin kilpikonnakuvioisella turkilla voisi sulautua metsään. Ravistelin päätäni ja yritin saada epämukavan tunteen pois rinnaltani. Ametisti oli valvottu, ei kolli voisi yksinään vaellella metsissä. Terästin kuitenkin kaikkia aistejani. Enää minua ei yllätettäisi.
“Minä.. Minä en kertonut kenellekään”, Hurma sai naukaistuksi hiljaisella ja takeltelevalla äänellä. Kuin sanat olisivat yrittäneet tarttua hänen kurkkuun.
“Ajattelin vain, että se oli minun oma vikani, kun minä menin liian pitkälle kysymyksissäni”, naaras kuiskasi värisevällä äänellä ja sai minun turkkini pörhistymään, kuin olisin suurenkin uhkatilanteen edessä.
“Ei se ole sinun vikasi.”
Ja se oli totta. Hurma ei ollut tehnyt mitään väärää. Tilanne tuntui yhtä painavalta, kun taivasta värittävät sadepilvet. Ilman painava tunne sai minut nostelemaan tassujani ja liikahtelemaan levottomana. Kohta sade kastelisi kaksijalkalan polut ja kukaan ulkona liikkuva ei voisi selvitä kuivalla turkilla. Keräsin kuitenkin jostain mieleni perukoilta sisua.
“Tämä ei voi jatkua näin. Me emme voi antaa hänen olla, kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Hurma, hän vielä tappaa jonkun kissan”, naukaisin päättäväisemmin ja katsoin naarasta syvälle silmiin vakavasti. Jos me emme tekisi jotain, kukaan ei tekisi mitään ja kohta Yhteisössä valvottaisiin jonkun ruumiin vierellä.
//Hurma? D:
KP-boosti käytössä
