Lyra

//Kirjoittaja: Aura

//Hahmon sijainti:

//Kujakissayhteisön lähialueet

Kun huomasin emoni silmillä hymyntapaisen, meinasin loikata turkistani! Olinko todella saanut kehuja itse Päivänsäteeltä? Nyt Lyra, tyynesti vain. Älä anna niiden nousta päähän, muistutin itseäni kehuista, mutta nopea virne käväisi kasvoillani. Tämä taistelu oli ollut aivan mahtava!
“Et itsekään taistellut hassummin. Ehkä sinä voisit pitää minulle joskus taisteluharjoitukset?” ehdotin pilke silmäkulmassa ja yritin pysyä emoni vauhdissa. Jalkani oli kuitenkin ottanut hieman kipeää ja nyt vasta huomasin miten kipeä se todellisuudessa oli. Härmän olisi parasta hoitaa se kuntoon. Luotin Yhteisön parannustaitoisiin kissoihin ja olin varma, että he hoitaisivat käpäläni kuntoon. Cosmoksenkin pieniä haavoja oltiin saatu paikkailla pentuna, kun veljeni oli ollut aikamoinen rämäpää. Siispä parantajataitoiset kissat olivat tulleet myös minulle tutuksi. Veljeni ajattelu muistuttikin minua siitä, että pitäisi viettää pian aikaa toisen kanssa. Olimme aika erilaisia, mutta siitä huolimatta minä välitin kollista syvästi. Olimmehan me verisukua, vaikka ei sillä niinkään tainnut olla merkitystä. Olihan Päivänsäteenkin veressä Mesitähden omaa, mutta se ei tehnyt naaraasta Eloklaanin päällikön tytärtä, ei todellakaan. Ja minussakin virtasi Kharonin veri, vaikka isäni olikin toisen veljeni, Fornaxin tapaan petturi. En ymmärtänyt miten joku voisi pettää yhteisön. Yhteisö antoi niin paljon ja koin velvollisuudekseni palvella yhteisöä koko elämäni ajan. Halusin olla Päivänsäteelle suurin ylpeys ikinä ja halusin näyttää mihin minä pystyin. Toivoin myös, että Cosmos ymmärtäisi Yhteisön tärkeyden eikä hankkiutuisi enää hankaluuksiin. Minä tahdoin pitää veljeni puolia, mutta en voinut tehdä sitä Yhteisön edun varjolla. Päätin puhua Cosmokselle järkeä. Olin varma, että minä saisin vedettyä kollin pois hankaluuksista.

Myhäilin tyytyväisenä Kujakissayhteisön tukikohdassa. Olin saanut varmaan ensimmäistä kertaa ikinä kehuja emoltani, siis Päivänsäteeltä! Vaikka kehuista ja koirataistelusta oli kulunut jo muutama auringonnousu, olin niistä silti hyvin ylpeä. Pelkästään naaraan sanojen muistelu sai minut iloiseksi. Olin taistellut hyvin, olin tehnyt vaikutuksen, jee! Viikseni vapisivat innostuksesta ja olisin voinut hyppiä tasajalkaa. En kuitenkaan tehnyt niin, sillä Päivänsäde saattaisi tupsahtaa hetkenä minä hyvänsä valtakunnastaan tänne rahvaiden joukkoon. Minut oli valittu metsäpartioon, joka lähtisi tässä iltapäivän aikana. En varsinaisesti odottanut sitä, sillä metsäympäristö ei tosiaankaan ollut minun juttuni. Sieltä kuitenkin löytyi puhdasta riistaa ja mikä parasta, Päivänsäde oli tulossa partioon myös! Olin kuullut sen ihan vahingossa, sattumalta, kun naaras oli keskustellut Arven kanssa partioista. Hyvä on, olin ehkä rahtusen verran jäänyt salakuuntelemaan.. Sen takia suinkin turkkiani ahkerasti. Metsässä turkkiini tarttuisi kuitenkin inhottavia sammalhippusia ja kaikkea muuta roskaa, yök! En ollut mikään täydellinen hienohelma, mutta halusin näyttää hyvältä ja siistiltä. Siisti vaikutelma oli minusta tärkeä. Kuka ottaisi tosissaan kissan, joka näyttäisi rotalta? Minä en ainakaan ottaisi, mietiskelin itsekseni ja katselin, kun pesään lappasi kissoja. Kujapartio teki paluutaan ja sen mukana saapui joukko kissoja. Arvelin, että metsäpartio voisi lähteä hyvinkin pian, kerta pesässä oli taas reilummin kissoja. Päivänsädettä ei kuitenkaan näkynyt missään, joten jatkoin rennosti takajalkani pesemistä. Haava oli lähtenyt parantumaan hyvin. Olin iloinen siitä, että se ei näyttänyt tulehduksen merkkejä ja pystyin kävelemään sillä hyvin. Varoin silti likaisia paikkoja, en halunnut olla tyhmänrohkea ja lähteä leikkimään terveydelläni. Pidin sen kaltaisia kissoja hiirenaivoina. Minusta se oli vain typerää leikkiä vakavilla asioilla. Tuhahdin itsekseni, mutta halveksuva ilmeeni vaihtui salaman lailla, kun Päivänsäde asteli yläkerrastaan alas. Nousin pystyyn, mutta tällä kertaa muistin pitää itseni rauhallisena ja tyynenä, vaikka sisälläni oleva sydän pamppaili villisti. En ollut varma haluaisiko Päivänsäde johtaa partiota itse. Toivoin hieman, että naaras ei olisi johdossa. Silloin minulla olisi enemmän tilaisuuksia keskustella hänen kanssaan. Puikkelehdin muiden kissojen lomasta Päivänsäteen luokse ja nyökkäsin emolleni kohteliaasti.
“Iltapäivää”, naukaisin ja räpäytin eriparisia silmiäni, joita inhosin. Ne muistuttivat Kharonista. En halunnut, että kukaan piti minua isäni tyttönä. Se ei ollut hyväksi maineelleni ja tulevalle johtajuudelleni. Kharonin nimi saisi minun puolestani pyyhkiytyä pois koko Yhteisön historiasta. Päätin unohtaa hänet. En enää tiennyt kuka Kharon oli. En ollut koskaan tuntenut.
“Iltapäivää, Lyra. Odotamme vielä Menninkäistä”, Päivänsäde naukaisi ja korotti hieman ääntään, jotta sammalillaan nuokkuva Menninkäinen ymmärtäisi vihjeen ja nousisi. Minusta partiosta myöhästyminen oli äärimmäisen noloa. Etenkin, jos Päivänsäde oli mukana. Kuinka Menninkäinen edes kehtasi? Minun teki mieli sanoa kollille muutama valittu sana, kunhan toinen kehtaisi näyttää naamaansa. Ennen kuin ehdin sanoa mitään, leopardilaikkuinen kissa saapui pahoitteluiden kera paikalle, joten annoin asian olla. Päivänsäde kyllä hoitaisi läksytyksen, jos näkisi sille olevan tarvetta. Kunnioitin emoani, joten en voisi hyppiä hänen varpailleen. Innostukseni emoni läsnäolosta vyöryi ylitse, vaikka kuinka yritin olla tyyni ja rauhallinen. Tuntui, että sisälläni asuu kokonainen varpusparvi; saattaisin koska tahansa lehahtaa lentoon!

“Lähdetään”, Päivänsäde naukaisi lopulta partiolle. Menninkäisen, minun ja emoni lisäksi Leopardi ja Keijo. Hienoa, ajattelin. Leopardi pitäisi taatusti Keijon ja Menninkäisen kiireisenä löpinöillään. Siispä Päivänsäteen keskittyminen voisi olla partioinnin lisäksi täysin minussa. Partion lähdettyä matkaan kiirehdin emoni rinnalle ja väläytin toiselle hymyn.
“Olisitko sinä halunnut aterioida minun kanssani tämän partioinnin jälkeen?” ehdotin Päivänsäteelle mairealla äänensävyllä.
“Katsotaan sitä sitten”, naaras tyytyi vastaamaan lyhyesti. Tyydyin siihen vastaukseen, se ei ainakaan ollut jyrkkä ei! Päivänsäteestä huokui se, että naaras tahtoi nyt keskittyä alkuun vain partioimaan. Olisin itse halunnut höpistä emoni kanssa ties mitä, mutta hillitsin itseni ja tyydyin katselemaan vain maisemia. Leopardi tapansa mukaansa höpötti Keijolle ties mitä, mutta en itse jaksanut keskittyä naaraan sanoihin. Leopardilta tuli tekstiä melkein yhtä paljon, mitä Cosmos, rakas veljeni tuppasi aiheuttamaan ongelmia. Nostelin tassujani ripeästi, sillä kaksijalkalan harmaa kivimaa tuntui inhottavalta herkkien anturoiteni alla. Kuin olisin kävellyt tulisilla hiilillä. Olin varma, että tämän jälkeen joutuisin lepuuttamaan tassujani tovin. Olin kuullut vanhemmilta kissoilta, että viherlehden aikaan kaksijalkalan kadut olivat tosiaankin kuumia, mutta että näin kuumia! Järkeilin kuitenkin mielessäni, että kunnon yhteisöläinen ei valittaisi tai antaisi tämänlaisen muotoseikan vaikuttaa partiointiin. Pidin siis suuni supussa enkä sanonut halkaistuakaan sanaa katujen kuumuudesta. Onnekseni Päivänsäde ohjasi meidät metsään ja loikkasin kepeällä loikalla metsän viileyteen. Saatoin vain huokaista helpotuksesta, kun tassuni koskettivat viileää ruohoa. Ihanaa, ajattelin. Viikseni värähtivät helpotuksesta ja venyttelin varovaisesti kaulaani. Metsän kasvusto loi eteeni suuria varjoja ja katseeni lipui puiden latvustoissa. En tosiaankaan kaivannut metsään, mutta viherlehden kuumimpina päivinä se loi helpotusta elämään. En siltikään vaihtaisi Yhteisön ihania katuja mihinkään. En, vaikka olisi aina yhtä kuuma! Maistelin ilmaa varovaisesti ja yritin saada kiinni hajujäljistä. Metsän tuoksut kuitenkin vilisivät nenäni ohitse ja minun oli vaikea saada mistään tuoksusta kiinni. Kai täällä nyt jokunen hiiri olisi? En voisi tuottaa Päivänsäteelle näin suurta pettymystä, että en saisi yhtä ainutta saaliseläintä kiinni. Minun oli kuitenkin pakko myöntää, että en ollut kovin kummoinen saalistaja. Onnekseni tiesin, että ei rakas emonikaan ollut mikään taituri mitä saalistamiseen tuli. Sen sijaan vähemmän rakas isäni oli. Kharon oli kertonut minun pentuaikoinani yhtä sun toista saalistamisesta. Hölynpölyä ja ajanhukkaa, jos minulta kysyttäisiin. Yhteisön kissojen taitojen kuului olla aivan jossain muualla, kun metsässä haahuilussa. Vaikka oli minun myönnettävä, että tuore hiiri voitti kaksijalkojen tuomat jätteet. En pitänyt metsäpartiointia täytenä turhuutena, yhteisön oli syytä pitää huolta myös läheisestä metsästä ja se takasi heille enemmän syötävää. Siitä huolimatta metsässä partioiminen hävisi heittämällä kujapartioille. Säpsähdin ajatuksistani takaisin tähän maailmaan, kun kuulin takaatani askelia. Käännähdin niin, että valkea, puolipitkäksi siunattu turkkini heilahti ja kasvoilleni piirtyi hentoinen hymy, kun huomasin tulijan. Eteeni piirtyi tummanharmaa naaras, jonka turkkia koristi valkoiset kuviot ja kasvoja tummansiniset, silmiinpistävät silmät. Se oli Päivänsäde. Olisin halunnut törmätä naaraaseen vasta, kun olin saanut kasoittain meheviä saaliseläimiä. Surkeista jäljitystaidoistani ei ollut kuitenkaan ollut mitään hyötyä ja epäilin, että vaanimiseni olisi suorastaan viimeistellyt tämän konkurssin. Tiesin heikkouteni, mutta en halunnut pitää niistä meteliä emoni nähden. Olisi keskityttävä enemmän hyviin puoliin, järkeilin.
“Mitä sinä haistat?” Päivänsäde kysyi astellessaan minun rinnalleni ja haisteli itsekin metsän tuoksuja. Maistellessani ilmaa nenääni tulvi kasoittain tuoksuja, ehkä hiiren ja myyrän ainakin. En kuitenkaan osannut yhdistää hajuja mihinkään tiettyyn tai saanut kunnollista hajujälkeä, mitä seurata. Väräytin korvaani hieman hermostuneena ja kuopaisin käpälälläni maata. Silmäni hamusivat maisemia ja pyörivät päässäni väkkärän lailla. Yritin löytää maisemasta saaliseläimiä, jotka olisivat voineet jättää tuoksunsa tähän metsään. En kuitenkaan nähnyt mitään, en sitten yhtikäs mitään. Olin juuri avaamassa suuni, kunnes Päivänsäde keskeytti minut ja vilkaisi minua terävällä katseella:
“Keskity, Lyra. Käytä nenääsi, älä silmiäsi.”
Minä nielaisin, Päivänsäde oli huomannut yritykseni. En kuitenkaan antanut sen lannistaa minun sinnikästä luonnetta, vaan aloitin alusta. Suljin silmät, henkäisin syvään, suljin korvani metsikön rapinoilta ja annoin metsäneläinten tuoksujen tulvia nenääni. Alkuun hajuista kiinni saaminen oli odotettua vaikeampaa, ehkä emoni läsnäolo hermostutti minua laittoman paljon? Niin sen oli oltava, en suostunut uskomaan, että minä olisin näin huono jäljittäjä.
“Myyrän, minä haistan myyrän”, naukaisin Päivänsäteelle, kun olin varma siitä, että nenässäni viipyilevä haju kuului myyrälle. Olin maistanut joskus taistelun aikaan klaanien reviireillä myyrää, mutta muistikuvani kyseisen eläimen mausta olivat hatarat. Avasin silmäni hitaasti ja vilkaisin sitten Päivänsäteeseen, joka nyökkäsi hyväksyvästi. Ilo valtasi sisuskaluni, olin onnistunut!

“Seuraavaksi sinun tehtävänäsi on jäljittää ja ottaa se kiinni. Ole hyvä, tarkkailen sinua kauempaa”, Päivänsäde naukaisi ja nyökkäsi sen merkiksi, että minä saisin aloittaa. Vastasin naaraan nyökkäykseen omalla nyökkäyksellä ja väläytin toiselle vielä pienen, tyynen hymyn. Hymyni vaihtui pian itsevarmaan, mutta rauhalliseen ilmeeseen. Minä pystyn tähän, muistutin itseäni. Saisin todistettua Päivänsäteelle taitoni toisessa tilanteessa ja olinhan minä niin tehnytkin, kai. Koirataistelussa olin osoittanut, että hallitsen taistelemisen hyvin. Mietin oliko naaras testannut jo Cosmoksen taitoja. Olin harjoitellut veljeni kanssa aina välillä ja tiesin, että hän oli minua parempi metsästäjä. Sen sijaan voitin toisen heittämällä mitä tuli taistelutaitoihin. Pidin taistelutaitoja paljon tärkeämpänä, koska Yhteisössä oli paljon metsästystaitoisia kissoja. Tulevana johtajana minä en käyttäisi hirveästi aikaa metsästämiseen. vaan Yhteisön vahvistamiseen ja johtajana toimimiseen. Yhteisön johtajan vastuut olivat pääosin jossain muualla. Jolkottelin varovaisin askelin myyrän hajujäljen perässä. Harhauduin koko ajan reitiltä, sillä nenääni tulvi eri kasvien ja eläinten tuoksuja. Ne sekoittuivat myyrän hajujäljen kanssa ja pääni tuntui menevän suorastaan pyörälle. Miten tästä hajujen sekamelskasta selviäisi hengissä ja järjissään? Harhauduin reitiltäni varmaan tuhannen kerran harhaan. Pelkäsin, että Päivänsäde olisi pettynyt minuun. Minun teki mieli pälyillä ympärilleni naaraan pelossa, mutta päätin keskittyä tehtävääni. Päivänsäde ei taatusti arvostaisi, jos keskittyisin hänen tarkkailuun. Olihan naaras antanut minulle selkeän tehtävän, joka oli myyrän jäljittäminen ja saalistaminen. Jatkoin matkaani askeleitani varoen. Oksan päälle astuminen ja sen rasauttaminen saattaisi pilata koko tehtäväni. Saaliseläinten kuulo- ja tuntoaisti oli omaa luokkaansa, mitä tuli meidän kissojen aisteihin. Minusta tuntui siltä, että siinä vaiheessa kun minä vasta hain hajujälkeä, oli saaliseläin jo ymmärtänyt minun paikallaolon ja livistänyt tiehensä. Minun olisi oltava paljon ovelampi ja nopeampi, mutta miten tekisin sen? Oli päivänselvää, että jäljittämäni myyrä oli poistunut jo aikoja sitten maan alle onkaloihinsa. Tarvitsisin muuta saalista, mutta mitä ja miten? Mietin vahvuuksiani saalistamisen suhteen. Minulla oli vahvat ja voimakkaat takajalat, joista löytyi ponnistusvoimaa. Sen lisäksi olin suhteellisen nopea ja ketterä, joten voisin hyödyntää myös niitä. Höristin korviani, korviini kantautui linnun sirkutusta. Linnut, siinäpä se! Voisin hyödyntää takajalkojani ja niiden voimaa, jos lintu pyrkisi minulta karkuun. Maistelin ilmaa ja olin juuri pyrähtämässä juoksuun, kunnes minä näin ruskeankirjavan linnun laskeutuvan edessäni olevalle aukiolle. Lintu nokki maata siementen toivossa ja vetäisin syvään henkeä. Tilaisuuteni oli tässä eikä aikaa ollut kovinkaan paljoa monimutkaisen suunnitelman väsäämiseen. Keksin nopeasti päässäni pikaisen suunnitelman. Vaanimisin, juoksisin ja loikkaisin. Suunnitelman viimeiseen vaiheeseen kuului linnun nappaaminen. Pudottauduin hieman kömpelöön vaanimisasentoon. Varoin oksia ja pidin häntäni mahdollisimman korkealla. Lopulta minä pääsin tarpeeksi lähelle ja syöksyin juoksuun. Kohtalonsa ymmärtänyt lintu-parka pyrähti lentoon ja ponnistin takajaloillani suureen loikkaan. Ojensin etukäpäläni mahdollisimman pitkäksi ja riemu valtasi kehoni, kun sain vasemmalla käpälälläni linnusta otteen. Laskeuduin jalkani takia hieman hallitsemattomasti maahan ja painoin linnun sitä vasten. Pidin sitä käpälälläni paikoillaan ja annoin linnulle siistin tappopuraisun. Veri valahti kielelleni, kun nostin linnun kantooni. Olihan Päivänsäde nähnyt minut ja saalistukseni? Katsellessani ympärilleni en kuitenkaan nähnyt naarasta missään. Pohdin mahtoikohan naaras testata minua vielä, joten päädyin hautaamaan varpusen maahan. Kaivoin linnulle pienen, tarpeeksi syvän kuopan ja peitin sen nopeasti. Kukaan petoeläin ei saisi minun lintuani, ei varmasti saisi! Taas yksi syy lisää inhota metsiä. Ne olivat täynnä ällöttäviä ja haisevia petoeläimiä, joista oli vain harmia ja hallaa. Haistelin lähiympäristöä ja havaitsin ilmassa erään tutun tuoksun, joka kuului Päivänsäteelle. Hajujälki oli tuore eikä naaras voisi sen mukaan olla kaukana. Lähdin seuraamaan hajujälkeä, joka tuntui risteilevän ties missä. Tuoksu tuntui tulevan korkealta, oliko Päivänsäde kiivennyt yläilmoihin? Nielaisin, inhosin kiipeilyä koko sydämeni pohjasta ja olin siinä äärimmäisen huono. Minun teki mieli heittää hanskat tiskiin ja jäädä maan tasalle mököttämään. Sinne kissa kuului eikä puiden latvoihin keikkumaan oravan lailla. Päivänsäde ei kuitenkaan arvostaisi, jos luovuttaisin näin nopeasti. Haistelin ja haistelin, kunnes olin varma, että naaras oli kiivennyt tähän tiheäoksaiseen puuhun. Lähdin kiipeämään puunrunkoa pitkin kömpelösti, vahvuuteni tosiaan olivat jossain aivan muualla. Päästessäni ensimmäiselle oksalle meinasin horjahtaa ja sihahdin turhautuneena. Typerä kiipeily. Yllätyksekseni kolmannelle oksalle päästessäni, ensimmäinen asia mitä näin oli Päivänsäteen naama. Meinasin tipahtaa oksalta säikähdykseltä. Puun kasvusto oli peittänyt naaraan aivan täysin ja olin olettanut naaraan kiivenneen korkeammalle. Kampesin itseni oksalle ja kietaisin pitkän häntäni suojakseni.
“Miten minä suoriuduin?” oli ensimmäinen asia mitä minä sain sanotuksi. Sukaisin nopeasti sotkuun mennyttä rintaturkkiani suoremmaksi ja käänsin sitten taas katseeni emooni. Sydämeni hakkasi, minä jopa hieman pelkäsin naaraan vastausta.

//Päivi?

KP-boosti käytössä

Author: Elandra