Mäihä
//Kirjoittaja: Lonely Warrior
//Erakko |
Hah ja niinpä Keijukainen ja Tyrskytassu jäivät odottamaan Kuolonklaania myydäkseen sielunsa tuolle aivosoluja tuhoavalle klaanielämälle. Vaikka minä olin se, kellä oli kaulanpanta niin tuo kaksikko tulisi elämään seuraavat elämänvaiheensa lieassa. Mitkä typerykset. Pudistelin päätäni vaikuttaakseni dramaattisemmalta, vaikka ajatukset olivatkin yksin minun ja kaikki muut pitäisivät pääni pyörittelyä jonkinlaisen hulluksi tulemisen merkkinä. Minusta oli mukavaa, että muut pitivät minua vähän vajaana tai sekopäisenä tai mitä näitä nyt olikaan. Silloin minua ei otettaisi tosissaan ja omaisin aina yliotteen heistä. Ja toisaalta, se teki myös elämästä monin kerroin hauskempaa.
“Mihin me seuraavaksi menemme?” kuului Leopardin piipitys, joka vilkuili taivasta huolestuneena, “en haluaisi olla täällä metsän keskellä pimeässä.” Naaras näytti siltä, että hän kuvitteli juuri miljoona eri tapaa kuolla, jota tämä metsä voisi tarjota.
“Yritetään etsiä joku yöpaikka, joka ei ole kuitenkaan liian kaukana Kuolonklaanista”, Arpi totesi ja lähti johtamaan joukkoamme kuin se taakka putoaisi hänen harteilleen jostain täysin ilmiselvästä syystä. No, ei minua ainakaan kiinnostanut kuka joukkoamme johtaisi, kun en minä häntä kuitenkaan rupeaisi tottelemaan oman tahtoni vastaisesti.
“Ei yö saavu vielä pitkään aikaan. Ja sitä paitsi, kyllä ne pedot sinut löytävät jostain piilostakin jos oikein kovasti etsivät, paitsi…”, totesin ja kävelin eteenpäin, kuin sanani olisivat olleet maailman tavallisin toteamus. Leopardi loikki nopeasti rinnalleni anellen:
“Paitsi mitä? Tiedätkö jonkun keinon miten ne eivät löydä minua?” Naaraan ääni värisi. Käännyin asiantuntevan näköisenä rinnallani tassuttavan kissan puoleen ja silmäilin tätä hetken aikaa.
“Se vaatii tietynlaista lahjakkuutta, eikä ihan jokainen pysty siihen. Uskotko kykeneväsi siihen?” Leopardi nyökytteli hullun lailla, kuin olisi vakuuttelullaan yrittänyt saada puusta meitä katselevat tikat vakuuttumaan hänen lajitoveruudestaan.
“Kerro nyt, Mäihä!” Leopardi pyysi hartaasti.
“Selvä. Sinun pitää kävellä takaperin. Silloin kaikki sinun hajujälkesi perässä tulevat pedot luulevat sinun kävelleen toiseen suuntaan, mihin oikeasti olet kävellyt”, sanoin kuolemanvakavasti. Entisen kotikisun vaaleanvihreät silmät laajenivat aivan kuin hän olisi ymmärtänyt elämän suurimman salaisuuden. Sitten hän kiitteli minua vuolaasti.
“Voi Mäihä kiitos! En tiedä mitä tekisin ilman sinua.” Ja niinpä naaras kääntyi ympäri ja alkoi kömpelön näköisesti taittamaan matkaa takaperin unohtaen täysin kyseenalaistaa sitä, kuinka minä yhä saatoin kävellä tavallisesti, ilman mitään pelkoa meitä seuraavista pedoista. Oli naaras kyllä välkky tapaus. Mutta mikä sen parempaa, hän oli erittäin ammattimainen viihdyttäjä.
Hetken matkamme jatkui siten, kunnes Arpi pysähtyi moittiakseen meidän etenemisvauhtimme sen hitaudesta. Sitten hän huomasi Leopardin kovat yritykset edetä takaperin pysyen vauhdissa sekä kompastumatta jalkoihinsa tai häntäänsä.
“Mitä ihmettä sinä teet?” Arpi rahisi kyllästyneenä. Hän kuitenkin osasi osoittaa syyttävän silmäyksensä minuun naaraan sijasta.
“Harhautan petoja. Mäihä sanoi..”, naaras aloitti, mutta Arpi hiljensi hänet hännän heilautuksella.
“Mitä olen sanonut sinulle häneen uskomisesta, Leopardi?”
“Niin, mutta..”
“Jatketaan nyt matkaa – ihan oikein päin”, kolli totesi kylmästi, viittoen entisen kotikisun rinnalleen. Luultavasti puhtaasti siitä syystä, että pääsisimme etenemään nopeammin, eikä niinkään huolesta tai kiintymyksestä tätä kohtaan. Leopardi katsoi minuun. Tyydyin vetämään kasvoilleni epätietoisen ilmeen ja kohauttamaan lapojani hämmästyneenä, kuin en tajuaisi ollenkaan mistä Arpi taas jauhoi. Se meni hänelle läpi, sillä hän kohautti lapojaan takaisin, jonka jälkeen meni lähemmäs Arpea. Huomasin kuitenkin, kuinka hän vähän väliä silmäili maahan jääviä tassun jälkiään ja yritti peitellä niitä kesken liikkeen. Se sai minut virnistämään itselleni. Ehkä elämä ei ollutkaan niin hassumpaa näiden erakoiden joukossa, ajattelin itsekseni.
//512 sanaa
