Mäihä
//Kirjoittaja: Elandra
//Erakko |
Sinä yönä en nukkunut silmäystäkään. Olin suunnitellut katoavani yöhön sillä silmänräpäyksellä kun kaksikko nukahtaisi. Olin kuitenkin selkeästi aliarvioinut heidän älykkyysosamääränsä, sillä he olivat päättäneet pitää vahtivuoroja kumpikin vuorollaan.
Pyöräytin silmiäni niin syvästi, että ei olisi ollut ihme jos olisin nähnyt takaraivoni.
Yön tunnit etenivät hitaasti ja viimein aamuauringon säteet alkoivat paistaa rähjäisen pesän sisälle. Nousin ylös ja venyttelin, kuin olisin herännyt maailman makeimmilta unilta.
Kuulin vähän matkan päästä hiljaisen sananvaihdoin ja pian Leopardi astui takaisin huoneeseen yksikseen, vaaleanvihreät silmät sädehtien ärsyttävän ystävällisesti. Olisin halunnut ennemmin kohdata kissan, jonka pinna oli niin kireällä kuin olla ja voi. Ja sitten tietenkin olisin yrittänyt viedä hänet äärirajoilleen.
“Nukuitko hyvin?” leopardi laikukas naaras kysyi sillä samaisella pehmeydellä, joka hänen silmistään oli loistanut.
“Aivan loistavasti”, sanoin ja nuolaisin käpälääni, “minne Keijukainen lähti?”
Leopardi vilkaisi oviaukon suunnalle kuin kelaten koko tapahtumankulun uudelleen mielessään ja vastasi:
“Hän meni tapaamaan kaksijalkalan laidalla olevia kissojaan.” Leopardi puhui varmasti eikä epäröinyt ollenkaan. Hänellä oli siis jokin syy uskoa Keijukaisen selityksiä.
Nyökkäsin hitaasti ja kasvoilleni nousi hieman mietiskelevä ilme.
“Kerro minulle Leopardi, oletko koskaan nähnyt näitä kaksijalkalan laidalla olevia kissoja’?” heitin rennosti, kuin olisin vain puhtaan kiinnostunut uuden kissayhteisöni jäsenistä. Leopardi meni hetkeksi hämilleen ja sitten kurtisti kulmiaan.
“En, mutta ei minun ole tarvinnutkaan. Miten niin?”
“Kunhan vain kiinnostaa minkälaisista kissoista tämä yhteisö koostuu”, sepitin ja väläytin hymyn naaraalle, “eli siis uskot kaiken mitä hän sinulle kertoo joukostaan?”
“Tietenkin uskon. Ei Keijukaisella ole mitään syytä valehdella minulle”, naaras sanoi hieman loukkaantuneena siitä, että kyseenalaistin hänen ystäväänsä. Tai veikkasin enemmänkin, että “ystäväänsä”.
*Ahaa, hän on siis yhtä fiksu kuin kivi. Tuolla hyväuskoisuudella hän luottaisi vaikka kissaan, jonka otsassa lukee ‘valehtelija’.*
“Anteeksi, ei ollut tarkoitus epäillä johtajaasi”, yskäisin, “johtajaamme.”
Täytyisi yrittää nyt kuitenkin kohdella uutta tuttavaani mukavasti, että hän jossain kohtaa suostuisi päästämään minut yksikseni ulos. Sitten voisin jättää tämän läävän. Ja sekös vasta hymyilytti minua.
//303 sanaa
