Mäihä
//Kirjoittaja: Lonely Warrior
//Erakko |
“Ovatkohan muut kunnossa?” Leopardi niiskaisi nenäänsä ja katsoi minuun melkein mustiksi laajenneilla silmillään. Naaras näytti siltä, että saisi pian hermoromahduksen kaikesta kokemastaan pelosta. Kohautin lapojani.
Olimme kykkineet täällä jo sen verran pitkään, että uskoin pian olevan turvallista lähteä liikkumaan. Sitä paitsi, en ainakaan kuullut mitään ääniä lähistöltä, en koiran enkä kissan.
Hyvällä tuurilla jokainen oli päässyt karkuun. Se kuitenkin tuntui epätodennäköiseltä, sillä maailma ei ollut reilu. Onneen ei pitänyt ikinä luottaa.
Olin painanut reitin tarkasti muistiini pelastaessani nahkani ja nyt kuljin mielessäni jokaista mieleeni painunutta maamerkkiä muistellen kohti paikkaa, jossa olimme oleskelleet vain hetki ennen kuin se kapinen rakki oli päättänyt ilmestyä paikalle.
Sitten tuuli kääntyi ja se toi mukanaan voimakkaan koiran katkun, joka sai minut irvistämään. Hetken päästä sain myös kiinni toisesta ilmatilaa hallitsevasta hajusta: verestä. Se sai korvani luimistumaan vaistomaisesti.
“Mikä täällä oikein haisee?” Leopardi kysyi täyttäen kuonoaan veren rautaisella hajulla tietämättään, mitä hän niin antaumuksella juuri nyt haisteli. Naaras oli ollut kuulemani mukaan – ja näkihän sen nyt sokeakin – kotikissana hyvän tovin ja se selitti hänen kokemattomuutensa. Jos hän olisi tiennyt, olisi hän varmaan saanut sydänkohtauksen ja kuollut siihen paikkaan. Ja sen kannustamana kerroin:
“Se on verta.” Leopardi vetäisi terävästi henkeään, jonka jälkeen hän alkoi hengittää ilmaa haukkoen aivan kuin hän voisi hengittää jotenkin vähemmän ja välttyä veren hajulta kuonossaan. Kasvoillani kävi nopea ilkikurinen virnistys, joka kuitenkin kuoli nopeasti pois, sillä tällä hetkellä minua kiinnosti kaikkein eniten, se kuka täällä oli vuotanut ja minkä verran. Outoa kyllä, minut oli vallannut hienoinen levottomuus matkatoverieni puolesta.
Nopeat askeleet kantautuivat vähän matkan päästä lähestyen tasaisesti piilopaikkaamme. Ne olivat kevyempiä kuin ne kamalat tömähdykset sen suuren koiran valtavien tassujen hakatessa maata. Kurkistin varovasti pensaan vielä lehtevien oksien lomasta hieman ja erotin tutun kolmikon. Ja silloin tunsin helpotusta.
Nousin ylös ja työnnyin pakkasenpuremien lehtien välistä näkyville Leopardi perässäni ja huomatessaan kissat, kotikissa naaras päästi ilmoille sydämellisen huudahduksen:
“Keijukainen!”
Katseeni oli kuitenkin kiinnittynyt kissoihin, joista jokaista koristivat jonkinlaiset vammat. Olivat nuo typerykset taistelleet sitä järkälemäistä koiraa vastaan? Mitä idiootteja minulla onkaan ympärilläni!
Silloin Keijukainen kääntyi Tyrskytassun puoleen kuin lukien ajatukseni ja vaatien selitystä. Ilmeisesti se oli ollut itse herra murhaajan idea jäädä nylkemään itseään tuhat kertaa isompi koira. En tiedä miten klaaneissa toimittiin, mutta minun mielestäni hänen päässään selkeästi viirasi, oli ajatuksen takana mitä tahansa.
“Ai katsos, sinä oletkin muuttanut tyyliäsi. Näyttää oikein hurjalta”, totesin hilpeästi huomatessani Tyrskytassulta puuttuvan pala korvastaan. Ja sitten jäin odottamaan mitä Tyrskytassu Keijukaiselle vastaisi. Ehkä Tyrskytassu oli vain halunnut hieman pehmeämmän pedin ensi yölle. Kohautin lapojani ajatuksilleni. Klaanikissat olivat hyvin outoa sakkia.
//Tyrsky ja Keijukainen?
413 sanaa
