Mäihä
//Kirjoittaja: Lonkero
//Hahmon sijainti:
//Kujakissayhteisö
Hirviöiden metallinen kirskunta, kaksijalkojen mädäntyneiden jätteiden painostava lemu sekä vaikeasti hengitettävä hirviönkatkuinen ilma. Mikä paratiisi kaksijalkala olikaan! Ennen pitkää minulla olisi pari mittaamattoman arvokasta pölykeuhkoa ja kuulonalenema, mutta mitä vain tämän niin romantisoidulla tavalla rappiollisen elämäntyylin vuoksi. Olinhan niin kovin impulsiivinen ja kuolemalta mottauksen kuonoonsa ansaitseva idiootti (lainaten Keijukaisen sanavarastoa, joka negatiivisesta painotuksestaan huolimatta oli niin upean ilmaisullinen ja runollisuuteen taipuva) joka vain periaatteen vuoksi halusi antaa saasteiden tappaa itsensä, ettei kellekään annettaisi kunniaa suuren, älykkään ja valtavan komean katujen keisarin nitistämisestä. Lauseen loppuosa oli minun uudelleenkirjoittamani, mutta varmasti sanoitti Keijukaisen ja koko muun kissojen yhteiskunnan syvimmät ajatukset.
Yhtäkkinen puhuri riepotteli lyhyttä turkkiani ja toi kostean, sadetta enteilevän tuoksun mukanaan. Puristin hieman lujempaa kaksijalan pesän kattotiiliä tassujeni alla ja katselin rumaa maisemaa.
Ei kestänyt kauaakaan kun ensimmäiset sadepisarat läiskähtivät tassujeni juureen ja jättivät merkikseen vain märän läntin harmaaseen tiileen, kuin pilvenreunoilta betonia päin alas hyppivät kissat. Muutama pisara muuttui moneksi ja pian sade hakkasi turkkiani kuin klaanikissojen mielikuvitukselliset esi-isät olisivat viimeinkin alkaneet kivittää minua. Jopas siinä kestikin.
Kiersin seuraavalla kaksijalan pesän katolle ja asetuin pienen möhkäleen reunan alle suojaan. Muutama hyvin hermostunut pulu oli myöskin asettunut vähän matkan päähän kuivaan nurkkaan litimärissä sulissaan ja olivat tukehtua hyperventilaatioonsa. Yksi rohkea rasvapallo tuijotti minua kiukkuisesti – tai sitten se oli jähmettynyt kuolemaansa. En ole ihan varma. Eikö kukaan pitänyt enää pulujen hyvinvoinnista huolta?
Minua vaivasi outo tunne, että minua tuijotettaisiin, eikä se johtunut noiden urveloiden aivokuolleesta tapituksesta. En oikeastaan kyennyt haistamaan muuta kuin kostean ja samanlainen kuvaus istui sen hetkiseen äänimaailmaanikin. Universumin viesti kaikui tällä hetkellä korvissani selvempänä kuin koskaan: lits läts, lori lori ja muuta karmivaa lirinää. Silti olin varma, että olimme saaneet vieraita.
Pysähdyin rauhallisesti ja täytin keuhkoni raikkaalla sadeilmalla. Sen jälkeen käännyin verkkaisesti ympäri.
“Hyvää iltaa herrasväki ja tervetuloa tänne koko Mäihä&Pullasorsat yhteisömme puolesta. Mitä saisi olla?” Kiiluva silmäpari paikantui kauemmas katolle, mutta kisumirrin muu olemus jäi sateen taakse piiloon.
Jaha. Seistään sitten hiljaa ja vaihdetaan kiukkuisia katseita. Siihen kyllästyi kuitenkin nopeasti ja hymyilin kutsuvasti synkeälle varjojen prinssille. Ja vihdoin! Vihdoin mörökölli lähti kulkemaan sateen halki kohti meitä. Ja ette arvaakaan kuinka pettynyt olin hänen ensimmäisiin sanoihinsa:
“Tämä on minun aluettani.”
“Siis hyvänen aika mitkä käytöstavat! Et edes kohteliaasti ottanut huomioon lämpimiä tervetulotoivotuksiani”, moitin ja käännyin pikaisesti lintuparven puoleen pudistelemaan päätäni lohduttomasti.
Kissa pörhisti turkkiaan uhkaavasti: “Tämä on minun aluettani. Ja pidä nyt jo kuonosi kiinni ja lähde luikkimaan tai kaivan silmät päästäsi ja näytän missä se raja kulkee.”
“Keijukainen olisi kyllä eri mieltä. Mielestäni tämä on teidän välisenne juttu selvitettäväksi, olen vain valtavan väärinymmärryksen sivullinen uhri j-”
Loikkasin nopeasti sivuun, ennen kuin kolli törmäsi hätäisesti pulisevaan pulubrunssiin. No voi nyt hyvänen aika taas tätä maailmaa. Pudistelin päätäni liioitellen:
“Voi voi. On tämä maailma niin julma kaikille heikoille ja viattomille”, julistin ja silloin minäkin ymmärsin pinkaista pakoon. Huomasin yllätyksekseni, että misse pysyi hyvin perässä. Kiristin tahtiani. Kaksijalkojen pesien katot olivat onnekseni lähekkäin täälläpäin, eikä niiden välillä vaihtaminen vaatinut juurikaan ponnisteluja. Silti kaikesta tästä huolimatta, en tuntunut saavan karistettua kissaa kintereiltäni.
Sydämeni kieltämättä hypähti kun huomasin juoksevani kohti umpikujaa. Edessäni ei enää häämöttänytkään seuraavan pesän katto, vaan pelkkä kielekemäinen reuna. Ja vaikka aivan pudotuksen alla olikin jätelava, ei se ketään kuitenkaan pelastaisi – varsinkaan noin tyhjänä. Tämä pakotti minut hidastamaan ja vasta aivan reunalla pysähdyin ja käännyin ympäri.
“En saa sinua kiinni? Näytät olevan umpikujassa, mitään ei ole enää tehtävissäsi sinun osaltasi kuin anella armoa. Peli päättyy tähän loinen”, takaa-ajaja julisti ja kuroi viimeisetkin hiirenmitat välillämme umpeen.
“Olet väärässä. Tässä on hyvin monia erilaisia mahdollisia siirtoja tehtävänä”, totesin kuin viherlehden aurinko.
“Onko päässäsi jotain vikaa vai etkö muuten vain ymmärrä?” kissa sihisi.
Hymyilin ja katsoi tätä silmiin. Voi ihme mikä tampio.
“Laita minut sitten pakettiin oi komea kolliseni. Ensin sinun täytyy kyllä tulla perässä”, vastasin. Sen jälkeen hyppäsin katolta. Täysin impulssini varassa.
Hah, eipä herra kaikkivoipa tainnutkaan tulla.
Ja sitten tämä säälimätön suurien ajatusten ja värikkäiden loukkausten virta katkesi lopullisesti vain pienen kumahtavan tömähdyksen saattelemana, ristiriidassa kaikkeen siihen äänekkyyteen, josta se oli ennen tunnettu.
