Mäihä
//Kirjoittaja: Lonely Warrior
//Erakko |
Asetuin pedilleni mukavalle kerälle ja kuuntelin ympärilläni nukkumaan asettuvia kissoja. Keijukainen oli lähtenyt yöhön ilmoittaakseen muille yhteisön kissoille meidän lähdöstämme. En vieläkään uskonut sokeasti Keijukaisen sanoihin, mutta minua vakuutti jonkin verran se, kuinka hän joskus tosiaan kävi näiden väittämiensä kissojen luona. Olin harkinnut hänen seuraamistaan, mutta en ollut jaksanut vaivautua. Jos kerran Keijukainen näki niin kovasti vaivaa pitääkseen kulissia yllä, oli hän saanut hyväksyntäni. Ei pitänyt kuitenkaan unohtaa sitä, että naaras saattoi oikeasti puhua totta.
Kuulin vähän matkan päästä Tyrskytassun rauhallisen hengityksen kollin yrittäessä saada unen päästä kiinni. Punnitsin kissan sanoja mielessäni. Hän oli saanut klaanit – tai ainakin niiksi hän niitä kutsui – kuulostamaan vahvasti järjestäytyneiltä kissajoukoilta. Ja jos se piti paikkaansa, ei Keijukainen mahtaisi mitään heille ilman sen toisen klaanin apua. Välillä epäilin oliko naaras harhainen tai vähintäänkin idiootti. Sillä ei ollut väliä mikä hän oli, mutta minä halusin eturivinpaikat, kun Keijukainen kohtaisi Mesitähden. Jos hänen yrityksensä ei onnistuisi saisinpahan ainakin nähdä Keijukaisen naaman, kun hän viimein ymmärtäisi, että jopa kaksijalkalan kuningatar ei mahtanut klaanikissoille mitään. Parhaassa tapauksessa Keijukainen saisi tahtonsa läpi ja toteuttaisi unelmansa häntä sortaneen klaanin jäsenten orjuuttamisesta. Hauska idea sekin. Mitä tässä ikinä kävisikään, niin monien tulevien kuiden viihteet olisivat taatut.
Aamu oli kolea. Olimme lähteneet ajoissa liikkeelle ja olimme hetken päästä saavuttamassa kaksijalkalan rajan. Sen jälkeen astuisimme tuntemattomaan.
Tassutin leopardin rinnalla kaikkien jäljessä ja katselin vaihtuvia maisemia mietteliäänä.
“Kuules Leopardi, mitä sinä ajattelet Tyrskytassun kertomista klaaneista?” kysyin kääntäen katseeni leopardilaikkuiseen naaraaseen. Hänen emonsa oli täytynyt olla mielikuvitukseton valitessaan nimiä.
“En tiedä”, naaras sanoi ja kallisti päätään, “Eloklaani kuulostaa ihan kivalta. Ystävälliseltä.” Leopardi katsoi minua odottavasti. Ahaa, niin hän halusi minun jatkavan keskustelua.
“Oikeassa olet”, sanoin nyökytellen, “olisimme loistava lisä Eloklaaniin. Keijukainenkin on yksi kirkkaimmista päivänsäteistä kenet olen ikinä kohdannut.” Leopardi hämmentyi aluksi vilpittömästä sävystäni. Hänen kulmansa kurtistuivat kun hän hetken mietti olinko tosissani vai en, mutta sitten hän nyökkäsi hymyillen.
“Hän on välillä tiukka, mutta hänellä on kultainen sydän. Hän tarjosi minulle asuinpaikkaakin luonaan silloin kun tapasimme.” Leopardin silmät säihkyivät hänen puhuessaan johtajastaan.
Keskustelumme loppui, kun saavuimme korkean aidan luokse, joka erotti kaksijalkalan muusta maailmasta. Keijukainen meni edellä ja vähän matkan päästä me loput kuljimme perässä kuin lauma ankanpoikasia lintuemonsa perässä. Tällainen seuraaminen oli vähän sellaisia juttuja mistä en niin välittänyt, mutta määränpää oli jotain niin kiinnostavaa etten malttanut jättäytyä matkasta. Ja mitä minä olisin tehnyt ilman ystäviäni?
Keijukainen oli pysähtynyt keskustelemaan Tyrskytassun kanssa todennäköisesti kulkusuunnista tai jostain, mutta minun huomioni kiinnittynyt edessämme aukeavaan metsään. Valtavat männyt ja kuuset eivät olleet mitään verrattuna kaksijalkalassa kohtaamiini hoikkiin koristepuihin, jotka kasvoivat korkeintaan muutamia ketunmittoja maan pintaa korkeammiksi. Oikeastaan niitä kaksijalkan kasvustoja ei voinut näiden rinnalla kutsua edes puiksi. Nämä olivat oikeita puita. Kuvittelin jo kuinka pitkälle tuollaisen puun latvasta näkisi ja kuinka hauskaa olisi huijata joku puunlatvaan nuokkumaan.
Hetken päästä Keijukainen ja Tyrskytassu olivat saaneet keskusteltua ja aloitimme matkamme metsän siimekseen. Kuonooni lehahti aivan uudenlainen tuoksu. Päällimmäisenä tuoksuna oli kitkerä havupuiden suoma aromi ja kun siihen oli tottunut hajujen määrä oli niin valtava, etten ehtinyt analysoida yhtä ennen kuin huomioni kiinnittyi seuraavaan.
Maa pisteli tassujen alla ja maan varoittamattomat kohoumat ja koloset tekivät kävelystä ikävää. Kaipasin kaksijalkalan katuja, jotka olivat päällystetty tasaisenpaksulla mustalla maalla kokonaisuudessaan. Kaikkialla oli myös luonnottoman hiljaista, kun jatkuva hirviöiden humina oli korviemme kantamattomissa. Oli LIIAN hiljaista. Ja silloin tajusin, että metsä olisi täynnä aivan uudenlaisia vaaroja, joista meillä ei ollut minkäänlaista käsitystä. Siinä kohtaa tunsin hieman helpotusta siitä, että omasimme oppaan, joka oli elänyt koko elämänsä tällaisissa ympäristöissä. Ehkä hän osaisi vahingossa tappaa myös meidän kimppuumme käyvät pedot, mitä ne ikinä olisivatkaan.
“Hei, mikä tuo on?” kuului Leopardin kiinnostunut ääni vähän matkan päässä viereltäni. Käännyin katsomaan ja näin kuinka hän oli pysähtynyt katselemaan outoa punahattuista kasvustoa. Se oli varmaankin jonkinlainen kasvi, vaikka se näyttikin oudolta kirkkaine väreineen ja outoine valkoisine pilkkuineen. Sekin näytti olevan jo kuolemassa ilman pistävään kylmyyteen.
Kohautin lapojani:
“En tiedä, mutta voin taata, että kun laitat sen suuhusi niin alat hohtamaan pimeässä.” Leopardin kulmat kurtistuivat kun hän vilkaisi minua ja sen jälkeen taas maasta törröttävää asiaa.
“Jätä se rauhaan. Se on myrkkysieni”, kuului tuttu rahiseva ääni. Arpi oli näyttänyt pysähtyneen kun hän oli huomannut meidän jäävän jälkeen. Leopardi näytti kauhistuneelta ja kipitti oranssin kollin rinnalle.
“No, nyt jäämme ilman valoa”, sanoin lapojani kohauttaen ja lähdin kävelemään muiden perässä. Joutuisimme tosiaan vaeltamaan ilman katulamppujen teennäistä loistoa. Minun oli pakko tunnustaa, että metsä ei ollut kyllä vielä näyttäytynyt erityisen hohdokkaalta silmissäni.
//Tyrsky ja Keijukainen?
718 sanaa
