Mäihä
//Kirjoittaja: Lonely Warrior
//Erakko |
Makasin dramaattisesti selälläni ränsistyneen kaksijalanpesän puisella lattialla ja vedin henkeä kuin jokainen niistä voisi olla viimeiseni. Olin kuolemassa tylsyyteen. Tähän elämäni päättyisi. Uljas Mäihä kuolisi muiden kissojen värittömän elämän sivullisena uhrina. Mikä tragedia.
“Mäihä, nouse ylös”, Arven vanha ääni sanoi yllättävän läheltä. Räväytin silmäni auki ja tuijotin vieressäni seisovaa oranssia kissaa, jonka yksinäinen silmä katsoi minua sellaisella kylmyydellä, että pakkanen tuli melkein sisälle. Katsoin häntä takaisin kuin typerä.
“Tänään on sinun vuorosi käydä saalistamassa”, kolli täsmensi ja lähti pois. Voi elämä. Eikö tuollainen suhteellisen vetreä vanhus kyennyt itse omaa ruokaansa hakemaan. Kyllä hänellä muuten tuntui olevan energiaa vaikka mihin tärkeilyyn, mutta sitten ku ruuasta oli kyse niin piti jakaa vuoroja. Nousin ylös, hymyilin aurinkoisesti ja vastasin kevyellä äänensävyllä:
“Selvä, arvon herra.” Sitten luikahdin muutaman mutkan kautta pihalle.
Ilma oli kosteaa ja se pääsi ikävästi turkin alle. Ei mikään mielekäs sää leikkiä saalistajaa. Lähdin ravaamaan hyväntuulisesti eteenpäin ja suuntani oli selvä. Ei ehkä odotuksien mukainen, mutta selvä. Talvilinnut lauloivat puissa ja kuonooni leijui havupuun kitkerä haju lähestyessäni metsää, johon ystäväni olivat ties kuinka kauan aikaa sitten kadonneet. En edes tiennyt montako päivää oli oikeasti kulunut, mutta minusta se oli tuntunut ikuisuudelta. He selvästi olivat tämän yhteisön hauskempi puoli – harmi vaan, ettei se ollut tullut ilmi ajoissa. Kun etenin tarpeeksi syvälle metsän siimekseen, kohtasin rajaviivan, jota ei voinut millään olla huomaamatta. Nämä klaanikissat olivat siis hyvin reviiritietoista kansaa. Seuraava liikkeeni olisi siis loukkaavampi kuin osasin kuvitellakaan. Astuin rajan yli iloisena kuin orava löytäessään unohtamansa kätkön ja lähdin tassuttelemaan muina miehinä eteenpäin. Kuljin puiden ohi turkkiani tarkoituksella niihin hieroen ja en malttanut olla piehtaroimatta lumessa, kun paikka oli niin otollinen. Sivutuotteena taisin jättää jonkinasteisia hajumerkkejä ympäriinsä, mutta enhän minä sitä tietenkään ollut tarkoittanut. En minä nyt niin julma ollut, taivas sentään. Ja kuten oletinkin, minun ei tarvinnut etsiä kissoja itse, vaan he löysivät minut.
Olin juuri ottamassa askelta eteenpäin, kun jostain pölähti ensin yksi kissa, sitten toinen ja kolmas. Suuri punaruskea kolli kävi oitis kimppuuni ja painoi minut aggressiivisesti lumihankeen. Siihen totesin yksinkertaisen monotonisesti: “Auts.” Se näytti saavan punaruskean kollin entistä ärsyyntyneemmäksi. Aivan yllättäen hänen katseensa pysähtyi kaulapantaani ja kollin kasvoille nousi ilkeä virne:
“Meillä onkin täällä kotikisu.” Anteeksi mitä. Minä en sattunut kyllä huomaamaan kotikisun kotikisua matkani varrella.
“Mitä teet reviirillämme?” punaruskea kolli alkoi taas äristä. Kun kohtasin hänen katseensa vain hyväntuulisesti hymyillen, hänen silmänsä synkkenivät ja hän otti otteen kaulapannastani. Oranssi nahka kiristyi kaulani ympärille ilkeästi.
“Et yhtään tiukemmalle voisi sitä vetää”, kysyin viattomasti. Hengittäminen oli vaikeaa ja kurkussani poltteli tarve yskiä. Sitten paikalle asteli pienikokoinen musta kolli, jonka tomera lausahdus sai minua kurmuuttaneen kollin otteen irtoamaan.
“Jääviilto, päästä irti.” Vetäisin ahnaasti ulkoilmaa keuhkoni täyteen kun tömähdin takaisin lumihankeen vapaana. Nousin ylös istumaan ja kohtasin kissojen katseet tyynen rauhallisesti, kuin äskeistä välikohtausta ei olisi tapahtunutkaan.
“Olet Kuolonkaanin reviirillä. Mitä teet täällä?” musta kissa kysyi vakavasti. Vaikka hän oli pieni, niin jostain syystä hänestä huokui paljon enemmän arvovaltaa kuin Jääviilloksi kutsutusta kissasta.
“Sanoitko Kuolonklaani? Olenkin etsinyt teitä”, julistin vetäen kasvoilleni huojentuneen ilmeen. Musta kolli tuijotti minua odottaen.
“Niin siis, olen kuullut teistä paljon – kaikkea hyvää tietenkin. Haluaisin liittyä joukkoonne”, totesin ja jäin odottamaan vastausta.
Työnnyin sisään monelle kissalle haisevalle aukiolle. Toisella puolellani käveli se kuumapäinen punaruskea kolli ja toisella se sama pieni musta kolli. Minusta tuntui siltä kuin he olisivat henkivartijoitani. Tällä kertaa ei kuitenkaan tainnut olla niin. Näin kuinka yksi partion kissoista kipitti kohti vesiputousta. Anteeksi mitä, siis vesiputousta? Tämähän näytti suorastaan paratiisilta. Ennen kuin ehdin tehdä mitään muuta, huomasin vähän matkan päässä olevan tuttuakin tutumman kaksikon, joka sai hymyn nousemaan kasvoilleni. Kulmani kohosivat, kun huomasin heidän yhteen kiedotut häntänsä. Sillä samalla sekunnilla Keijukaisen vihreät silmät kohtasivat minun silmieni kanssa. Naaras ei näyttänyt uskovan silmiään. Sitten hän kuitenkin kääntyi takaisin Tyrskytassun puoleen.
Musta kolli johdatti minut keskemmälle aukiota ja samalla aivan Keijukaisen ja Tyrskytassun viereen ja sanoi jotain päällikön odottamisesta.
“Mikä sinun nimesi on?” kysyi musta kolli, tuskin uteliaisuudesta. Käänsin pääni hänen suuntaansa ja hymyilin viattomasti:
“Olen Leopardi.” Kolli silmäili minua kuin etsien viitteitä oliko minun nimeeni joku syy.
“Olin pentuna täplikäs, mutta sitten jostain syystä täplät katosivat”, sanoin heilauttaen häntääni rennosti. Musta kolli siristi silmiään, mutta nyökkäsi ja kääntyi juttelemaan hänen luokseen astelleen kissan kanssa samalla minua silmällä pitäen. Ei varmaan mennyt läpi, mutta ei se mitään.
“Mäihä! Mitä ihmettä sinä teet?” kuulin aivan hiljaisen sihahduksen takaani. En kuitenkaan kääntynyt katsomaan Keijukaista, sillä mehän emme vielä tämän klaanin piireissä tunteneet.
“Miten niin? Paljastan piilossa olleen alter egoni, niin kuin tekin näytätte tekevän”, sanoin kohauttaen lapojani leppoisasti. Viittasin viimeisillä sanoillani kaksikon silmin nähtävään läheisyyteen.
“Ei, kun mitä sinä teet täällä?” naaras paahtoi.
“En tiedä, eksyin?” ehdotin ja silloin käänsin päätäni heidän suuntaansa kuin taivasta heidän ohitseen katsellen ja väläytin heille hymyn. Mistä kaikesta olinkaan jäänyt paitsi!
//Keiju? Tyrsky?
775 sanaa
