Mäihä
//Kirjoittaja: Lonely Warrior
//Erakko |
Mäihä venytti pitkiä etujalkojaan pitkälle eteen ja levitti suunsa makeaan haukotukseen. Hänen tumma häntänsä osui suuriin raparperinlehtiin ja kasvi heitti monta kimaltelevaa vesipisaraa epämiellyttävästi kollin niskaan. Mäihä suorastaan pinkaisi ylös ja pudisteli turkkiaan, joka oli hieman kostea joka puolelta jo valmiiksi sateisen yön jälkeen.
Hän oli nukkunut surkeasti, sillä keskellä yötä kukkapenkki oli alkanut lainehtia raivoavan kaatosateen seurauksena. Hän oli yrittänyt pakoon tulvivaa vettä ja päätynyt lopulta kaksijalkojen pesän terassille värjöttelemään. Hän ei ollut luottanut siihen, että kaksijalat pysyisivät poissa ja niinpä hän oli ollut hetki toisensa jälkeen niin tarkkaavaisena kuin vain väsyneenä saattoi. Lopulta sade oli lakannut aamun sarastaessa taivaanrannassa ja kolli oli palannut vielä hetkeksi piiloonsa lehtien alle nukkumaan.
Hän suki turkkiaan kuivaksi, vaikka huomasikin taivaalla parveilevat harmaat pilvet. Hyvällä tuurilla hän saisi olla auringonhuippuun asti kuivalla turkilla ja sitten taas kastua läpimäräksi.
Viherlehden aurinko oli hiljalleen alkanut vaihtua jatkuviksi sateiksi, joiden kosteus kieppui koko päivän maan pinnan yläpuolella. Mäihä kirosi usein hiljaa mielessään, kuinka tällaiset kelit oli tarkoitettu ainoastaan kaloille. Jos tämä jatkuisi, pian kissatkin alkaisivat kasvattamaan kiduksiaan.
Kolli tunsi olonsa toimettomaksi ja erittäin tylsistyneeksi. Hän ei ollut keksinyt itselleen mitään rakentavaa tekemistä, eikä häntä juuri tällä hetkellä kiinnostanut kuluttaa energiaansa turhuuteen kuten typerien kotikisujen kiusaamiseen.
Mäihä nousi ylös ja käveli muutaman venyttelevän ja verkkaisen askeleen pihan ympäröivän aidan luokse ja hetken ladattuaan loikkaansa, hyppäsi sen päälle.
Vaalea kolli istahti karhealle punertavalle kivelle, josta muuri oli rakennettu ja katseli maailman menoa. Hänen yöpaikkanaan käyttämä kaksijalan pesä oli kukkulalla ja sen takia aidalta oli loistava näkymä alas keskustaan.
Hän näki kiiltäviä monivärisiä hirviöitä, jotka matkustivat tylsän ennalta arvattavasti aina samaa mutkatonta reittiään, jonossa toisiaan jahdaten. Mäihä mietti miten nuo aivottomat lampaita aivotoiminnaltaan muistuttavat eläimet reagoisivat, jos heidän kulkemansa ukkospolku katkaistaisiin. Pyörisivätkö ne hämmentyneinä ympäriinsä? Olisivatko he aivan hukassa ilman ylempää auktoriteettia, joka näyttäisi, miten heidän tulisi kulkea? Luultavasti. Hänen mielestään hirviöt – mikseivät myös ne lampaatkin, joilta typerät otukset tuntuivat hankkivan elämänohjeensa – toimivat loistavana vertauskuvana niistä kissoista, jotka päättivät elää yhden johtajan alaisuudessa. He päättivät unohtaa oman vapaan tahtonsa ja alkaa mielistelemään yhtä kissaa vastineeksi paikasta yhteisössään. Nimittäin kun ei kuulunut yhteisöön, sai olla oman elämänsä herra eikä sitä saavuttaakseen tarvitsisi hännystellä ketään, eikä varsinkaan uhrata omaa elämäänsä muiden hyvinvoinnin puolesta. Mäihästä oli uskomatonta, kuinka kukaan itseään kunnioittava kissa suostuisi sellaiseen järjestelyyn vapaaehtoisesti.
Hän oli kohdannut muutamia katujengejä, joihin kuului usein viitisen kissaa – joskus enemmänkin. Tavallaan hän halusi kissoja ympärilleen, muttei hän halunnut vakiinnuttaa ketään hänen elämäänsä. Hän tylsistyisi samaan seuraan helposti.
Mäihä hätkähti, kun hänen silmäkulmassaan vilahti ruskea pienikokoinen hahmo, joka kuitenkin katosi aivan yhtä nopeasti, kuin oli ilmestynytkin.
Kolli siristi keltaiset silmänsä viiruiksi ja nousi aidalla neljälle tassulle. Hän lähes luikerteli äänettömästi ja sulavasti aidan päällä lähestyen pensasta, jonne ruskea otus oli pujahtanut.
Ilmassa tuoksui täysin varmasti orava.
Muurin kulma alkoi uhkaavasti lähestyä ja Mäihä tiesi pian joutuvansa laskeutumaan alas. Hän kuitenkin tiesi saaliin viimeistään silloin huomaavan hänet, ellei hän ollut jo jatkanut matkaansa eteenpäin.
Niinpä hän loikkasi alas niin hiljaa kuin vain suinkin saattoi ja lähti seuraamaan hajujälkeä varovaisen vikkelästi. Saisi nähdä mihin se hänet veisi, hän ajatteli.
Mäihä oli aina ollut kamalan huono saalistaja, sillä hän oli elänyt tähänastisen elämänsä lähes täysin löytämillään tähteillä ja sen sellaisella. Hän ei kaivannut makuelämyksiä, vaan ajatteli ravinnon enemmänkin energiana ja se siitä. Hän söisi mitä olisi tarjolla eikä nyrpistelisi nenäänsä niinkuin ne hienohelmaiset kotikissat, jonkalaista hänestäkin aluksi yritettiin kasvattaa. Onneksi hän pääsi karkuun, hän ajatteli irvistäen, jonka jälkeen hän keskitti vaistonsa täysin lähistöllä oleskelvaan jyrsijään.
Valitettavasti orava oli jäänyt saamatta. Sitä jahdatessaan hän oli kuitenkin ajautunut syvemmälle kaksijalkalaan.
Tällä hetkellä hän kiipeili muutamaa kolisevaa metallista astiaa pitkin ylöspäin ilman varsinaista päämäärää.
Hän oli kyllä huomannut olevansa umpikujassa, mutta se selkeni hänelle aavistuksen verran kirkkaammin, kun hän kuuli askelia takaansa.
//Keijukainen?
610 sanaa
