Mäihä
//Kirjoittaja: Lonely Warrior
//Erakko |
Yön syvä pimeys oli laskeutunut kaksijalkalan ylle lukuunottamatta tasaisin väliajoin kadun laidoilla nousevia pitkiä rautaisia tankoja, jotka loivat lämpimänkeltaisia valokeiloja kadun varrelle. Valokeilojen yhtenäiset valonsäteet särkyivät Mäihän hoikan nelijalkaisen varjon kulkiessa niiden lävitse. Hän väisti ketterästi rosoisella asfaltilla kierivää ruttuista tölkkiä ja jatkoi matkaansa rennosti nelistäen. Rennosta olemuksestaa huolimatta kolli tarkkaili ympäristöään valppaasti yllättävien vaarojen varalta ja sätkähti puhtaasta yllätyksestä kun lähistöltä pölähti ilmaan lintuparvi kovaäänisesti siipiään läpyttäen.
Hiirenpapanat, kolli kirosi mielessään ja jatkoi matkaansa yrittäen venyttää jokaisen aistinsa äärimmilleen välttyäkseen äsköistä muistuttavilta tilanteilta.
Mäihä saapui edessään nousevan kivisen muurin luokse, joka erotti karun kadun kaksijalkojen pesistä ja niitä ympäröivistä pienistä pihoista, joissa oli pesästä riippuen milloin mitäkin. Olisi helppoa, jos kissatkin voisivat eristää oman alueensa muilta samalla tavoin. Silloin ei tarvisi jatkuvasti huolehtia kenen alueelle oli astumassa tai kenen roskiksia kaivelemassa.
Kolli loikkasi ketterästi muurille ja jäi hetkeksi seisomaan sen päälle valitakseen seuraavan suuntansa. Muutaman syvän henkäyksen jälkeen Mäihä päätti lähteä kävelemään muuria pitkin kohti muutamien aidattujen pihojen päässä olevaa pesää, joka oli ollut Mäihän havaintojen mukaan tyhjillään jo hetken aikaa. Hän oli nukkunut muutaman yön sen puutarhassa, suurten, hieman reikäisten raparperinlehtien alla. Kolli oli kuitenkin varma, ettei pesä olisi tyhjillään lopullisesti – tai ainakin se oli hylätty vasta hiljattain – , sillä se näytti hyväkuntoiselta eikä lainkaan muistuttanut kaksijalkalan reunalla olevaa lopullisesti tyhjillään olevaa pesää, jonka oudon värikäs pinta oli alkanut rapistua ja sen pihassa kävellessään kuonoon leijui vanhan ja monta kertaa kastuneen hoitamattoman puun haju.
Mäihä jolkotti muurin kivet käpäliensä alla. Hän alkoi ottaa hieman tukevampia askeleita lähestyessään pesää, jonka pihalla muutamana päivänä oli ollut kovasti rähisevä koira, joka oli säikäyttänyt Mäihän perinpohjaisesti odottamattomuudellaan ja kolli oli lähes pudonnut maahan. Nyt, kuten muinakin ensimmäisen kerran jälkeisinä päivinä, hän kuitenkin osasi varautua, eikä hätkähtänyt kun oudon, läpinäkyvän seinän taakse teljetty koira alkoi räksyttää kuin henkensä edestä.
Mäihä pyöräytti silmiään kyllästyneen oloisena. Hänen mielestään koirat olivat typeriä. Hän ei ymmärtänyt mitä iloa jatkuvasta haukkumisesta ja lasista seinää vasten hyppimisestä oli, kun varsin hyvin huomasi, ettei sen läpi päässyt.
Mäihä loi tahallaan vihaisen näköisen katseen seinän läpi tuijottavaan koiraan ja pörhisteli turkkiaan vain yllyttääkseen sitä lisää, mutta kuullessaan vaimeana pesän sisältä kuulevan torumisen hän luikki pakoon.
Hetken päästä hän oli saavuttanut juurikin sen puutarhan, jota kohti hän oli alunperinkin lähtenyt. Hän kiersi pihan varmistaakseen hirviön olevan poissa, sillä hän tiesi, että kaksijalat parkkeerasivat pihaansa ollessaan kotona. Se oli outoa, kuinka kaksijalat matkustivat niiden oudonväristen otusten suussa, mutta kai kaikilla oli omat tapansa. Mäihä oli itsekin ollut hirviön sisällä. Se oli ollut yksi hänen elämänsä karmeimpia kokemuksia; pienessä, suljetussa tilassa kaksijalkojen piirittämänä ja kaiken lisäksi jonkun kirotun otuksen vatsalaukussa. Hän oli ollut helpotuksesta suunniltaan kaksijalkojen kantaessa hänet sen sisältä pois pienessä ja ahtaassa kopassa.
Mäihä oli onnekas, kun oli päässyt niin helposti kaksijaloista eroon. Hän oli inhonnut sitä, kuinka he upottivat nihkeät karvattomat kätensä hänen turkkiinsa ja nostivat hänet ilmaan ja kuljettivat ympäriinsä. Ja sitä, kun he hivelivät hänen turkkiaan ja heiluttivat naruja hänen kasvojensa edessä kuin olisi mikäkin typerys. Ja kaiken kukkuraksi pesässä veraileva kaksijalan pentu oli riepottanut häntä hirveissä leikeissään kuin roskaa. Näiden kokemusten perusteella Mäihän ajatuksiin oli iskostunut syvä ja horjumaton inho kaikkia kaksijalkoja kohtaan.
Ja vaikka kaikki hänen kohtaamansa kaksijalat olisivatkin olleet mukavia, ei hän silti olisi pyörtänyt päätöstään karata tilaisuuden tullen. Vaikka kotikissana eläminen olisikin helppoa, eikä nälkiintymisestä tai paleltumisesta tarvinnut huolehtia, niin ei se ollut oikeaa elämää. Kotikissojen elämä oli pehmeää ja ennen kaikkea aivan liian tylsää. Mäihä tarvitsi elämäänsä oikeaa viihdettä, eikä elämä kaksijalkojen pesissä tarjonnut sitä.
Kolli oli pujahtanut tutulle paikalleen raparperinlehtien alle ja alkoi puhdistamaan likaisenvalkeaa karvaansa pitkin kielen vedoin. Hän suunnittelisi lähtevänsä seuraavana päivänä etsimään muita kissoja. Hän halusi puhua jollekulle. Hänen mielestään oli viihdyttävää puhua muille kissoille, sillä moni heistä oli sellaisia taliaivoja, ketkä sai uskomaan mitä tahansa. Se oli eräs viihteen muoto, jota hän suosi. Se oli ehkä julmaa leikkiä muilla kissoilla, mutta Mäihä kaipasi elämäänsä jotain muuta kuin jatkuvaa roskisten kaivelua ja samaa vanhaa rutiinia. Tai ehkä hän löytäisi oikeasti järkevän keskustelukumppanin, sellainen olisi aina kiinnostava löytö, toki harvinanen, mutta silti kiinnostava.
Kun kolli oli saanut tarpeeksi turkkinsa putsauksesta, hän vielä ympäristöään kuunneltuaan painoi päänsä maahan ja asettui siistille kerälle ja sulki silmänsä. Ja päivän ympäriinsä käveltyään hän vaipui väsyneenä levolliseen uneen.
691 sanaa
