Mäihä
//Kirjoittaja: Lonely Warrior
//Erakko |
Sanotaanko näin, että tähänastinen matkamme ei ollut ollut mikään elämys. Eräänä aamuna olimme heränneet meitä ympäröivään ensilumeen, joka oli ollut kylmää ja märkää. Ei yhtään niin hohdokasta kuin minulle väitettiin ainakaan näin ensikokemukselta – mutta onneksi se oli päättänyt sulaa pois melkein heti. Koko taipaleemme parhain hetki oli, kun olimme saaneet tämän kaksijalkalan näkyviimme ja päättäneet yöpyä täällä.
Istuskelin turkki pörhistettynä ukkospolun tuttu pinta tassujeni alla ja katselin, kuinka Leopardi touhusi huurrepintaisen lehtikasan kanssa. Hän huiski innoissaan lehteä toisensa jälkeen ilmaan ja yritti napata niitä tuulen kuljettaessa niitä toisaalle.
Kolinasta päätellen Keijukainen edelleen etsi jonkinlaista makupalaa roskiksista kujan varrella. Tyrskytassu taas vaikutti olevan mukavuusalueensa ulkopuolella samalla tavalla kuin minä metsässä, seisoskellessaan katukiveyksen luona.
Olin pohtinut matkallamme Tyrskytassun kertomusta siitä taianomaisesta Mesitähdestä, joka omasi yhdeksän henkeä. Koko juttu yhdeksästä hengestä vaikutti liian keksityltä ollakseen totta. Ehkä se oli vain johtajan keino pitää kissansa kurissa, jotta he eivät yritä vallankaappausta.
Nousin ylös ja venytin selkääni, jonka jälkeen astelin rennosti Tyrskytassun luokse. Hänen katseessaan tapahtui muutos, kun hän huomasi minun tulevan hänen seuraansa, mutta en jaksanut tutkia siitä välittyviä tunnetiloja sen enempää. Ja oikeastaan ei minua se kiinnostanutkaan vaan ne sepitykset siitä yliluonnollisesta kissasta.
“Mitäs sinä sanoitkaan silloin ennen lähtöämme siitä maagisesta Mesitähdestä ja hänen yhdeksästä elämästään, mistä hän olikaan saanut ne?” utelin kiinnostuneena ja asetuin Tyrskytassun viereen. Vähän liian lähelle, jotta saisin hänen olonsa vielä vähän epämukavammaksi. Jos Tyrskytassun sanat yhdeksästä elämästä osoittautuisivat faktaksi – jota en pitänyt mahdollisuutena – olisin minä ensimmäisenä jonossa tavoittelemassa lähes ikuisuudelta kuulostavaa elämää.
“Tähtiklaanilta”, kolli totesi yksinkertaisesti. No, nimihän jo kertoi minkälaista soopaa oli tulossa, mutta silti jatkoin ja kysyin: “Mikä se siis konkreettisesti on?”
“Tähtiklaani on kuolleiden esi-isiemme muodostama klaani. Kissat menevät sinne kuolemansa jälkeen jos ovat uskoneet siihen. Tähtiklaanilla on tapana antaa yhdeksän elämää klaanin päällikölle”, Tyrskytassu selitti ja hänen puhuessaan Tähtiklaanista hänen äänensävyssään oli aistittavissa kunnioitus. Tyrskytassukin näytti uskovan sanoihinsa, joten tiesin jo etukäteen loukkaavani häntä olemuksellani.
“Kuulostaa oikein järkevältä” totesin kevyesti ja väläytin Tyrskytassulle hymyn testatakseni hänen reaktiotaan. Rivien välistä saattoi lukea, että pidin hänen kertomaansa pelkkänä pikkupentujen satuna, jota kerrottiin, etteivät he pelkäisi kuolemaa. En kuitenkaan enää keskittynyt hänen reaktioonsa kun katseeni osui hänen ohitseen kauemmas kadulle. Näin suuren mustavalkoisen koiran vähän matkan päässä hampaat paljastettuna. Ja kuin näkymättömästä merkistä se lähti pinkomaan meitä kohti. Turkkini oli huomaamattani pörhistynyt täyteen mittaansa.
“Rakkaat ystävät, olen pahoillani, että joudun ilmoittamaan teille tämän, mutta jos ei halua päästä hengestään olisi syytä lähteä lipettiin. Niin kuin tällä sekunnilla”, totesin hyväntuulisesti hymyillen siitä huolimatta, että sanoissani oli kuultavissa pieni kireys. Nousin vikkelästi jaloilleni ja valmistauduin lähtemään karkuun. Saisi olla typerä jos alkaisi taistelemaan tuota vastaan.
“Näkemisiin – siis jos olette vielä hengissä tunnin päästä”, julistin vielä ennen kuin katosin paikalta. Outoa kyllä, minua aivan minimaalisesti kirpaisi jättää nuo kissat oman onnensa nojaan, mutta ei tarpeeksi riskeeratakseni oman henkeni.
Löysin tuuhean ja vielä jonkin verran lehtiä omaavan voimakastuoksuisen puskan. Se törrötti jonkun kaksijalan pesän aidattomalla pihalla ja se oli yksi ensimmäisistä hyvistä piilopaikoista, jonka kohtasin. Sen voimakas tuoksu kätkisi hajuni, jos se rakki ilmestyisi tänne. Huomasin puskan suojassa ollessani, että tämä kaksijalkala oli paljon pienempi, kuin omamme. Ehkä siitä johtui sen paikottain huomattava luonnonläheisempi olemus.
En tiedä miten kauan oli kulunut kun aloin kuulla jonkun juoksevan kohti. Sydämeni alkoi hakkaamaan rinnassani valtavan nopeasti ja pidätin jopa hengitystäni välttääkseni paljastumisen. Minä en suostuisi kuolemaan tällä tavalla. Ei, minun suunnitelmissani oli jäädä legendoihin jollain mahtavalla kuolemalla, eikä tämä todellakaan täyttänyt asettamiani kriteereitä.
Ja kun se askelten aiheuttaja oli aivan lähellä olin valmiina lähtemään karkuun jos tarve vaatisi, mutta sitten! *Leopardi.*
Työnnyin ulos puskasta ja nappasin naaraan niskanahasta kiinni ja vedin hänet puskan suojaan nopeasti. Hän kiljaisi säikähdyksestä.
“Shh”, sähähdin ja silloin vasta Leopardi tajusi kuka minä olin.
“Mäihä?” Leopardi sanoi vapisevalla äänellä ja silmät suurina kuin hirviön jalkoina toimivat pyörät. Hän ei ehtinyt sanoa muuta kuin asetin häntäni hänen kuononsa eteen merkkinä olla hiljaa. Leopardi tärisi ja näytti muutenkin onnettomalta. Hän taisi joka tapauksessa olla liian järkyttynyt sanoakseen enää sanaakaan. Ainakin hän olisi hiljaa.
//Keijukainen ja Tyrsky?
651 sanaa
