Malvaruusu
//Kirjoittaja: Elandra
//Hahmon sijainti:
//Kujakissayhteisö
Ruoanetsintäpartio oli ollut suorastaan menestys sen saralta, että Malvaruusu oli taas kerran onnistunut luikertelemaan hommasta ilman, että hän kaiveli yhtäkään likaista ja haisevaa metallisäiliötä. Hyväuskoinen Iltarusko sen sijaan oli uskonut kilpikonnalaikukkaan naaraan valheet täysillä ja kaivellut täydessä touhussa roskia. Aina kun nuorempi naaras oli löytänyt jotain, hän oli kääntynyt Malvaruusun puoleen toiveikas ilme kasvoillaan. Mutta Malvaruusu oli pitänyt kasvoillaan ilmeen, joka suorastaan huokui epätyytyväisyyttä.
Vastahakoisesti Malvaruusu oli suostunut syömään yhdessä Iltaruskon kanssa, kun he olivat lopulta päässeet palaamaan takaisin rähjäiseen kaksijalanpesään, joka nykyään oli Malvaruusun koti. Entinen soturi inhosi pesää yli kaiken, sillä se oli ruma, tunkkainen ja Yhteisön jäsenille tarkoitettu alakerta oli jatkuvasti rauhaton. Ainoa hyvä puoli pesässä oli, että sen katto piti vettä. Enää Malvaruusun ei tarvinnut kärsiä öisin kastuvasta turkista, vaikka ulkona olisi satanut kuinka rankasti.
Kun naaras oli saanut syötyä, hän vilkaisi harmaaturkkista yhteisötoveriaan. Iltarusko oli huolellisesti sukia täplikästä turkkiaan. Malvaruusu oli jo kyllästynyt naaraan seuraan, joten syötyään hän vain nousi ylös ja katsahti nuorempaa kissaa arvostellen.
”Pärjäsit ihan hyvin, mutta en minä kyllä vieläkään usko, että sinusta on aidoksi kujakissaksi. Toivottavasti pääsemme pian taas yhdessä partioon, niin voit näyttää minulle vielä enemmän taitojasi”, Malvaruusu lausahti nyrpeästi ja käänsi selkänsä Iltaruskolle. Naaras yritti etsiä alakerrasta rauhallista paikkaa, mutta se tuntui olevan silkka mahdottomuus. Pesä oli täynnä ja koska aurinko oli huipussaan, ei meteli hiljenisi hetkeen. Siispä Malvaruusu päätti lähteä ulos karkuun pesän rauhattomuutta.
Naaras suunnisti päättäväisesti kohti pesän uloskäyntiä, jonka edustalla Hento seisoi vahdissa. Mustaturkkinen kolli oli suurisuinen ja loputtomuuteen asti raivostuttava, eikä Malvaruusu pitänyt hänestä lainkaan. Onneksi tällä kertaa Hento tajusi pysyä hiljaa, ja päästi Malvaruusun kävelemään ohitseen ulos pesästä. Entinen eloklaanilainen loikki ketterästi alas ikkunalaudalta metallisäiliöitä pitkin maahan. Hän pohti hetken päämääräänsä. Eniten naaras kaipasi metsän puita, mutta enää hän ei tekisi sitä virhettä, että yrittäisi päästä metsään. Erään kerran hän nimittäin oli yrittänyt, eikä Päivänsäde ollut ollut iloinen. Johtaja oli varoittanut, että seuraavalla kerralla Malvaruusu menettäisi vapautensa kulkea kaksijalkalassa, mikäli tämä eksyisi yksin lähellekään metsänrajaa. Malvaruusu oli kärsinyt vankeudestaan Eloklaanin vanhassa leirissä niin kauan, ettei suostuisi enää moiseen. Siksi hän oli päättänyt pysytellä kaksijalkalassa, ellei saisi oikeasti hyvää tilaisuutta paeta kenenkään huomaamatta metsään. Entinen soturi ei halunnut taakakseen enää yhtäkään rangaistusta, joita hänelle jostain syystä haluttiin olla jatkuvasti antamassa…
Malvaruusu päätti siis suunnata hieman syrjäisemmälle alueelle, jossa hän pääsisi kapuamaan kaksijalanpesien katoille. Naaras rakasti kiipeilyä ja lainkaan liikaa kehumatta, hän oli siinä erittäin hyvä. Se rauhoitti ja sai ajatukset hetkeksi pois kaikesta kurjuudesta, johon naaras oli elämänsä aikana joutunut. Hän tunsi olevansa jollain tapaa hukassa, sillä elämä Kujakissayhteisössä ei ollutkaan paljastunut niin hienoksi kuin naaras oli alkujaan ajatellut. Kyllä se kuitenkin Eloklaanin voitti, sillä kaikista vähiten Malvaruusu kaipasi isäänsä ja muita inhottavan iloisia sukulaisiaan.
