Merete
//Kirjoittaja: Saaga
//Erakko | Klaanien läheinen kaksijalkala
Hylätty kaksijalkojen pesä seisoi yksikseen keskellä laakeaa aluetta. Koko paikka näytti varsin autiolta, joten uskaltauduin lähemmäs. Loikin kinoksien seasta yhden ikkunan luokse ja loikkasin sen kautta sisään. Kaksijalka, jonka pesä tämä oli joskus ollut oli vienyt kaiken lähtiessään. Juuri mitään ei ollut jäänyt jälkeen. Huokaisin turhautuneena ja jäin istumaan puoliksi laudoitetun ikkunan ulkopuolelle työnnettyäni vain kuononi sisään tutkiakseni löytöäni.
Päätin lähteä muualle josko onnistaisi lämmikkeiden etsinnässä. Yöt olivat niin kylmiä, että kaipasin jotain lämmintä ja pehmeää pesääni. Loikkasin alas takaisin lumelle ja askeleet narskuen palasin takaisin kaksijalkalan käytetylle puolelle.
Kadut olivat hiljaisia varhain aamulla. Hirviöt heräisivät vasta vähän myöhemmin ja kaksijalkojen virrat lähtisivät taas liikkeelle. Sain kulkea rauhassa kunnes hiljaisuuden rikkoi koiran räksytys. Se katsoi minua silmiin kiskoen narua, joka yhdisti sen kaksijalkaansa. Karvani nousivat hitaasti pystyyn ja kurkustani kumpusi vihainen mouru.
Koira ei ollut iso, mutta koira kuitenkin ja pulskemman näköinen kuin minä oman kokoni arvelin olevan. Häntäni viuhtoi edestakaisin, kun koitin keksiä tapaa kiertää lähestyvä koira ja sen kaksijalka.
Ainoaksi vaihtoehdokseni jäi luikahtaa pientä kujaa pitkin kahden suuren rakennuksen väliin. Kipitin polkuanturat kovilla kaksijalkojen tekemän kivilattian ansiosta. Onneksi ne olivat jo hiukan tottuneemmat, koska verestävät polkuanturat eivät tosiaan tutuneet mukavilta.
Kipitin syrjäistä kujaa pitkin sen loppuun saakka. Kohtasin pitkän seinän, jota pitkin kulki köynnöksiä. Arvion hetken niiden kestävyyttä, mutta tulin tulokseen, että ne saisivat nyt luvan kestää. Kiipeilytaitojeni puolesta ei ollut huolta. Viime illan kynsienteroitushetki Harjuksen kanssa ei ollutkaan aivan turhaa. Tartuin köynnöksiin vaivattomasti ja miltei liisin rakennusten katolle. Ne eivät olleet mitenkään korkeita joihinkin kaksijalkalan toisella puolen sijaitseviin rakennuksiin verrattuna, mutta olin silti ylpeä itsestäni. Kattojen litteys antoi minulle mahdollisuuden loikata katolta toiselle. Kuljettuani niin vähän matkaa eteeni tuli suurempi väli. Sitä en voisi ylittää loikkaamalla, mutta pieni lankku kulki katolta toiselle. Katto, jolle suunnittelin kulkevani oli hieman alempana kuin se jolla seisoin nyt. Lankku oli siis lievästi alaviistoon.
Harkitsin sille astumista tarkasti. Tippumisen mahdollisuus oli suuri enkä ollut varma oliko riskinotto todellakaan sen arvoinen.
En kuitenkaan keksinyt järkevämpää reittiä takaisin kaduille ja jokin adrenaliinin haluinen olento sisälläni oli jo herännyt. Huokaisin syvään ja otin jalat alleni.
Juostessani lankkua pitkin huomasin kuinka kapea se oikeasti oli. Sydämeni hakkasi lujempaa kuin puuta piiskaavat käpäläni.
Jarrutin juoksuni, kun saavutin alemman katon. Huohotin paikoillani seisten silmät ammollaan. Adrenaliinihirviö oli todella saanut haluamansa. Jalkani tärisivät allani ja vaivuin makuulleni katon lumipeitteelle. Kylkeni kohoili edelleen hyvin tiheää tahtia, mutta kehoni oli jo rauhoittumaan päin. Mieleni taas kulki edelleen kierroksia. Olinko mennyt aivan sekaisin Harjuksen seurasta?
Kolli tykkäsi tehdä kaikkea hieman typerää aina ajoittain, mutta en olisi luullut edes hänen – saatika sitten minun! – ylittävän katua kahden katon välillä nojaavan lankun päällä.
Nousin hitaasti jaloilleni, kun ne tuntuivat taas kantavan. Tassutin katon reunalle ja katsahdin alas. Onnekseni näin parikin tasoa joiden kautta oli helppo hyppiä taas maankamaralle.
Helpotus purkautui kehräyksenä ja painauduin seinää vasten ollakseni äännähtelystäni huolimatta mahdollisimman huomaamaton. Hirviöt olivat heränneet, joten matkani takaisin saattaisi olla hiukan vaarallisempi kuin olin alunperin toivonut.
Kaiken lisäksi olin ajautunut aika kauaksi pesäpaikastamme.
Oli aika pistää vauhtia, koska muuten en ehtisi takaisin ennen aurinkohuippua ja sitten Tähdenlento olisi varmasti jo huolissaan. Naaras oli ottanut minut jo pieneen perheeseensä ja selvästi teki kaikkensa, jotta tunsin oloni turvalliseksi. Olin siitä hyvin kiitollinen vaikka en osannutkaan aivan sanoittaa sitä.
