Merete
//Kirjoittaja: Saaga
//Erakko | Klaanien läheinen kaksijalkala
Hytisin kylmässä viimassa taivaltaessani eteenpäin. Tuuli nostatti pakkaslunta hankien päältä ja puski sitä päälleni. Jouduin räpyttelemään silmiäni kiivaasti, jotta lumi ei olisi pakannut silmiänikin täyteen harmaata mössöä. Kehoni vapisi hurjasti enkä nähnyt kauaskaan eteeni. Lunta oli kaikkialla, turkissani ja suussani, kun yritin hengittää. Mahani kurni ja tunsin kuinka lihakseni eivät enää suostuisi liikkumaan pitkään ilman ruokaa. Tärisevin askelin huojuin ja hoipuin eteenpäin. Näin hahmon kaukana edessäni. Koitin kohdata sen. Ehkä se olisi joku, joka olisi halukas auttamaan ja minä pelastuisin…
***
Seisoin aukiolla, jota reunustivat kauniit ruskan värittämät puut. Katselin ympärilleni. Ihmeellinen rauha tuntui ympärilläni metsän siimeksessä. Rauha ei kuitenkaan saavuttanut ihan koko kehoani. Tunsin jalkojeni tärinän ja niissä hirveän kovassa tahdissa lyövän sydämeni pulssin. Vapisin, mutta ympäristöni ei tuntunut vaaralliselta. Se ei myöskään tuntunut aiheuttavan pelkoani. Jokin sisälläni vain tuntui olevan hassusti. Pieni aukioni oli kaunis. Kukkia kasvoi siellä täällä ja tunsin ympäristön vaikuttavan sisälläni raivoavaan tunteeseen. Tassuni painuivat maahan, kun rentoutin lihakseni ja annoin tassujen kannatella koko painoni tasaisesti. Kävin istumaan kukkien sekaan ja kiersin häntäni käpälilleni. Kurkustani purkautui kehräys – ei lainkaan tyytyväisyyden merkiksi, vaan rauhoittamaan minua. Maistelin ilmaa, johon olivat sekoittuneet kaikkien eri kukkien tuoksut. Tajuntani täyttyi niiden hajuista ja väreistä. Minusta tuntui hassulta. Ihan kuin olisin leijunut ilmassa ja sitten säpsähdinkin hereille.
***
Makasin pienellä nahan palasella jossakin minulle ennalta tuntemattomassa paikassa. Olin ihan pienessä tilassa seinän sisässä ja minun edessäni oli puikoista tehty este. En päässyt pois pienestä ahtaasta tilastani. Katselin pienen koppini toisella puolella näkyvää tilaa. Se oli hyvin siisti ja järjestelmällinen. Valkoisen tilan keskellä oli samanlainen taso kuin entisellä kaksijalallani oli ollut. Hetken elin taas elämää sen kiusankappaleen kanssa, joka ei edes ruokkinut minua ja oli minulle kovin ilkeä, mutta palasin takaisin todellisuuteen pitkän kaksijalan kävellessä tilaan avoinna olevasta läpästä, jota en ollut ollenkaan edes huomannut. Painauduin pienen koppini takaseinää vasten. Kaksijalka avasi minun koppini oman pienen läpän ja nosti sitä vasten kuljetuskopan. Tiesin tasantarkkaan sen tarkoittavan menoa sellaisen kaksijalan luokse, joka tökkisi minua eri välineillä ja tekisi muuta epämukavaa. Sihahdin ja painauduin kauemmas. Kaksijalan käpälä tunki minun luokseni tarttuen niskanahkaani ja veti minut väkipakolla sisään kuljetuskoppaan. Se sulki läpän eteeni ja esti minun ulospääsyni. Sähisin ja ärisin. En haluaisi pelottavan kaksijalan tutkittavaksi!
***
Minut oli laitettu makaamaan johonkin ja sisälleni oli pistetty aineita erilaisilla välineillä. Minulla oli tosi höperö olo eikä mennyt kauaakaan, kun nukahdin. Heräisinkö enää koskaan? Viimeiset ajatukseni ehtivät juuri ja juuri luoda uhkakuvan kuolemisestani ennen kuin en enää tiedostanut mitään.
