Merkurius
//Kirjoittaja: Elandra
//Erakko |
Dakota ja Corona kannattivat Punatähden ehdotuksen hyväksymistä. Se tarkoittaisi sitä, että eläisimme täällä loppuikämme ja olisimme Kuolonklaanin tukena. Pitäisimme etelärajan puhtaana toisista kissoista ja vahtisimme heidän selustaansa. Siitä hinnasta Kuolonklaanin soturit opettaisivat meitä puolustamaan itseämme ja reviiriämme. Taistelutaidoista olisi kyllä paljon hyötyä. Lisäksi olisi hyvä olla hyvissä väleissä Kuolonklaanin kanssa, sillä hekin voisivat tarpeen vaatiessa varmasti auttaa meitä.
”Eli otamme kai tarjouksen vastaan? Minullakaan ei taida mitään sen kummempaa sanottavaa asiasta olla”, sanoin pohdiskellen ja käänsin katseeni Coronaan. Sitten vilkaisin Dakotaa, jonka turkki tiputteli yhä vähän vettä. Hän oli kai löytänyt uimispaikan.
”Niin kai sitten”, Dakota nyökkäsi.
”Voisimmekohan pyytää heidän parantajaansa opettamaan meille parannusta?” Corona pohdiskeli ääneen katsellessaan palaneen kaksijalanpesän kattoa. Olimme paikassa, jossa katto oli ihme kyllä yhä ehjä. Jonkin matkan päässä katto oli sortunut kai tulipalon yhteydessä. Saatoin nähdä pienen palan kirkkaasta tähtitaivaasta täältäkin.
”Voimmehan me aina pyytää”, Dakota sanoi ja haukotteli. Minuakin alkoi hiljalleen väsyttämään, joten asetuin vuoteelleni ja suljin silmäni.
Seuraava neljäsosakuu kului varsin nopeasti. Aamut menivät Kuolonklaanille saalistaessa ja illat vain oleskellessa. Kuolonklaanin päällikkö oli kehottanut meritsemään rajamme. Alueemme oli pieni, mutta kyllä sieltä riistaa sai. Olimme päättäneet ottaa palaneen kaksijalan pesän mukaan niin sanottuun reviiriimme. Se toi mieleeni kaksijalkalan ja sen turvan. Minulla oli vähän ikävä kaksijalkojen ruokaa, mutta riistakin menetteli. Olimme ottaneet Punatähden tarjouksen vastaan, ja hän laittoi pari soturiaan opettamaan meille yksinkertaisia taisteluliikkeitä. Liikkeet olivat sellaisia, jotka auttaisivat meitä pääsemään pakoon vihollisilta. Kuolonklaanilaiset opettaisivat meille vasta toisen neljäsosakuun kuluttua lisää taisteluliikkeitä. Päivieni kohokohdaksi oli tullut Kuolonklaanin leirissä vierailu. Hämypilveksi kutsutun naaraan mukaan oli typerää ja riskialtista viedä meidät heidän leiriinsä. Hänen mielestään meidän pitäisi jättää riista rajalle, josta partio veisi sen leiriin. Toimisihan se niinkin, mutta jostain syystä Punatähti halusi nähdä meidät päivittäin. Minä halusin nähdä Taivastassun. Naaras oli lähes joka aurinkohuippu odottamassa meitä leirin sisäänkäynnillä. Hän oli kertonut meille aika paljon kaikenlaisia tarinoita. Hän kertoi pudonneensa lampeen pentuna, mutta joku kuolonklaanilaisoppilas oli pelastanut hänet. Silloin Dakota oli kertonut osaavansa myös uida. Minä ja Coronakin olimme avanneet suutamme keskusteluissa yhä useammin.
Nyt istuskelimme veljeni kanssa palaneen kaksijalan pesän ulkopuolella. Aurinko paistoi suoraan meitä kohti, joten nautimme vain sen lämmöstä. Aurinkohuippu oli mennyt ajat sitten, ja aurinko oli lähtenyt laskemaan kohti taivaanrantaa. Dakota oli lähtenyt hakemaan vanhaa isäänsä luoksemme, joten olisimme Coronan kanssa illan kahdestaan.
”Haluavatkohan ne kuolonklaanilaiset meidät klaaniinsa?” Corona pohdiskeli jälleen ääneen. Vilkaisin veljeäni ja heittäydyin nurmelle makaamaan.
”Enpä usko. Kai he uskaltaisivat sitä kysyäkin”, mumisin silmät ummessa. Kuulin surinaa jostakin etäältä. Avasin silmäni ja käännyin vatsalleni. Etsin ötökkää, joka surisi. Corona ei näyttänyt välittävän ötökästä. Minä tykkäsin jahdata kärpäsiä, perhosia ja muitakin ötököitä aina ihan vain huvikseni. Välillä saalistaessa ajatukseni harhautui saaliseläimistä ilmassa leijaileviin perhosiin, joita sitten lähdin jahtaamaan. Ikävä kyllä perhosista ei saanut vatsaansa täyteen, joten oli pakko yrittää unohtaa ne. Nyt kuitenkin huomasin musta-keltaisen ötökän lähelläni. Se istahti voikukan päälle, mutta se ei huomannut minua. En ollut varma mikä ötökkä se oli, mutta kohta se olisi minun! Heilautin pari kertaa häntääni, jonka jälkeen loikkasin ilman. Laskeuduin sulavasti maahan ja iskin käpälälläni ötökkää. Se alkoi surisemaan hurjasti, mutta iskin sitä uudelleen. Se tuntui pökertyvän, joten nappasin sen suuhuni. Olin kääntymässä Coronan puoleen, kun tunsin pistoksen suussani.
”Au!” vinkaisin ja syljin ötökän pois. Suussani tuntui edelleen pahalta. Corona oli kävellyt vierelleni ja katsoi minua kysyvästi.
”Tuo pisti minua suuhun”, sanoin ja katsoin liikkumatonta ötökkää. Se oli kai kuollut.
”Oletko kunnossa?” veljeni kysyi ja tökkäsi käpälällään ötökkää, jonka hänkin totesi kuolleeksi. Nyökkäsin.
”Sattuu vain”, sanoin vaimealla äänellä ja irvistin. Corona nyökkäsi ja puski lapaani. Kurkussani tuntui kummalliselta. Minuun sattui, mutta ei se ollu vain sitä.
”Corona, minusta tuntuu… Ettei kaikki ole ihan hyvin”, mumisin ja huomasin, että minun alkoi olla vaikea hengittää. Veljeni katsoi minua huolestuneesti.
”Miten niin? Mikä sinun on?” kolli kysyi yhä vain huolestuneempana. Yskäisin ja toivoin, että se olisi auttanut. Oloni kuitenkin paheni vain koko ajan.
”Minusta tuntuu että meidän pitää mennä Kuolon…klaanin leiriin. En saa… Happea”, mumisin ja lähdin askeltamaan eteenpäin hatarin askelin. Corona lähti perääni ja sanoi jotain, mutta en oikein saanut selvää hänen sanoistaan.
Onnistuin jotenkin kävelemään Kuolonklaanin rajalle, mutta tajuntani alkoi hämärtyä koko ajan enemmän. Hengitys oli haastavaa ja minua huimasi. Corona puhui minulle, mutten kuullut mitä hän sanoi. Kuulin vain äänen. Minun piti pysähtyä. En saanut happea. Seuraavaksi rojahdin maahan ja kaikki pimeni vajotessani tajuttomuuteen.
//Corona?
// 703 sanaa
