Merkurius
//Kirjoittaja: Elandra
//Erakko |
”Ilmeisesti minä veikkaan sitten Deimosta”, naurahdin hyväntuulisesti hymyillen. Corona vastasi hymyyn leveällä hymyllä. Olin niin onnellinen, että olin saanut veljeni takaisin pitkän ajan jälkeen. Olin huomannut, miten paikoillaan pysyminen oli tuottanut kastanjanruskealle kissalle toisinaan vaikeuksia. Corona oli synnynnäinen seikkailija, joten yritimme antaa hänen nauttia kaikesta, josta saattoi syntyä edes pienen pieni seikkailu. Vedonlyönti ei haitannut minua, koska tiesin, ettei edessä oleva seikkailu olisi kummoinen. Varmaan tekisimme jotain erilaista puoli päivää, ja palaisimme sitten taas normaaliin arkeemme, jota minä rakastin.
En kaivannut seikkailua tai maisemanvaihdosta, halusin löytää kodin, jossa voisimme elää lopun ikäämme ja nähdä Kharonin ja Deimoksen varttuvan aikuisiksi. Ehkä Coronakin löytäisi vielä rakkauden ja saisi omia pentuja. Tai sitten ei, ehkä Corona oli enemmänkin sellainen, joka tuskin kaipasi rinnalleen kumppania.
Olimme päättäneet jäädä asumaan metsään, johon olimme saapuneet jokin aika sitten. Pesät olivat valmistuneet neljäsosakuun sisällä, ja elämä rullasi moitteettomasti. Viherlehti läheni jo loppuaan, mutta lämpimiä päiviä oli vielä runsaasti jäljellä. Nautimme ennen kaikkea vapaudesta ja toistemme seurasta.
Corona oli lähtenyt saalistamaan, ja me olimme jääneet nelistään pienelle aukiolle, jolla pesämme sijaitsivat. Jossain vaiheessa väsymys vei voiton, ja kävin lepäämään minun ja Taivaslaulun pesään. Uni ei kuitenkaan tullut, kun ajatukset pyörivät levottomina mielessäni. Tuntui, kuin jokin olisi pielessä. Hännänpääni nyki, ja minua hermostutti. Siispä luovutin nukkumisen suhteen ja päätin nousta ylös.
Venyttelin makoisasti pesän uloskäynnillä, ja astuin sitten ulos pesästä auringonpaisteeseen. Katseeni osui Kharoniin, Deimokseen ja Taivaslauluun. Kaikki tuntuivat olevan hyvillä mielin ja nauttivan auringon lämmöstä.
Erotin liikettä poikien takana, ja olin jo ottamassa Coronaa hymyllä vastaan, kunnes totuus valkeni. Tulija ei ollut Corona, vaan suuri, punaturkkinen kettu. Se vaani poikiamme aivan kuin mitä tahansa saalista. En ehtinyt tehdä mitään, kun Taivaslaulu jo nelisti kohti petoeläintä. Pienessä hetkessä valkoturkkinen kumppanini oli jo hyökkäykseen lähteneen ketun vierellä. Taivaslaulu törmäsi punaturkkiseen eläimeen, pyäyttäen tuon hyökkäyksen kohti pentujamme. Entisen soturin silmistä paistoi puhdas viha eläintä kohtaan, joka oli yrittänyt hyökätä naaraan jälkeläisten kimppuun. Lähdin jo juoksemaan kohti kettua auttaakseni Taivaslaulua, mutta kuin puskista kettu kampesi itsensä pystyyn ja syöksyi kumppanini kimppuun. Eikä Taivaslaulu ehtinyt varautua siihen. Peto upotti terävät hampaansa Taivaslaulun valkeaan turkkiin, ja naaras päästi ilmoille kiljaisun. Huusin hänen nimeään ja lamaannuin. Katsoin, kuinka kettu runteli itseään huomattavasti pienempää kissaa, ja kuinka Taivaslaulu rimpuili sen otteessa, turhaan.
Minulla meni aivan liian kauan toimia. Kun jalkani vihdoinkin suostuivat liikkumaan, syöksyin raivosta sokaistuna kohti punaturkkista otusta. En ollut koskaan ollut niin vihainen kuin nyt. Upotin empimättä hampaani ja kynteni ketun selkään, alkaen vimmatusti raatelemaan sen selkää. Suustani pääsi vaimeaa murinaa, kun purin leukani yhteen niin lujasti kuin vain voin.
Valkea mytty tömähti kuivaan, multaiseen maahan saaden aikaan pölypilven, jonka alle Taivaslaulu katosi hetkeksi. Keskityin vain kettuun. Se ei saisi päästä lähellekään Kharonia ja Deimosta.
Kettu sai otteen hännästäni ja riuhtaisi siitä, saaden otteeni irtoamaan. Suuhuni jäi vain tukko punaista karvaa ja veren rautainen maku. Kettu irrotti otteen hännästäni. Lensin selälleni maahan. Tunsin ilmojen karkaavan keuhkoistani ja näköni sumenevan. Ei, en saisi luovuttaa nyt, ajattelin mielessäni.
Purin hampaita yhteen ja ummistin silmäni, jotta jaksoin kammeta itseni pystyyn. Hengittäminen tuntui mahdottomalta. Avasin hitaasti silmäni vain nähdäkseni vauhdilla lähestyvän ketun ja sen murhanhimoiset, keltaiset silmät ja terävät hampaat. En ehtinyt tehdä mitään, kun peto hyökkäsi. Sen hampaat upposivat paksun turkkini läpi rintaani. Huusin kivusta, kun kettu ravisteli päätään hampaat yhä kiinni minussa.
Kettu paiskasi minut taas maata vasten, eikä aikaillut hyökätessään uudestaan. En voinut tehdä mitään, olin aivan avuton, kun eläin leikki voimattomalla kehollani. Pääni kolahti maahan, ja ajatusten virta tuntui pysähtyvän kuin seinään ja äänet katosivat ympäriltäni.
Yhtäkkiä en osannut enää riuhtoa vastaan, kun kettu viskoi minua maahan ja hyökkäsi aina vain uudelleen kimppuuni. Puut, aluskasvillisuus, kirkkaansininen taivas ja harmaanruskea multa vilisivät vuorotellen silmissäni. Kaikki tuntui vain loputtomalta kidutukselta, vaikkei minuun sattunut. Kipu oli hävinnyt. Pääni oli kai ottanut liikaa osumaa, ja olin sekoamassa kokonaan.
Aivan kuin tyhjästä, maisemien vilinä silmissäni lakkasi. Katseeni kohdistui kirkkaansiniseen taivaaseen, jossa lainehti karmiininpunaisia juovia. Oliko taivas syttynyt tuleen?
Ummistin hetkeksi silmäni ja yhtäkkiä muistin, kuinka paljon minua väsyttikään. Pieni torkahdus vain, vakuutin itselleni ja annoin silmieni painua kiinni.
Olin kaksijalkalassa, ja hirviöiden äänet kantautuivat vaimeina korviini. Kyyhötimme Coronan ja vanhempiemme kanssa pesässä, jonne olimme syntyneet. Katselimme ohilipuvia hirviöitä ja kaksijalkoja. Emon tuoksu oli makea, ja hänen katseensa niin lämmin ja rakastava.
Kun räpäytin silmiäni, emo oli kadonnut ja maisema muuttunut täysin erilaiseksi. Luminen metsä, Coronan kastanjanruskea turkki, Dakota ja ihka ensimmäinen saaliimme. Räpäytin taas silmiäni.
Nyt olin nummella, jossa nyt jo tutuiksi muodostuneet kuolonklaanilaisten hajut leijailivat ympärilläni. Edessäni seisoi nuori, valkea naaras, jonka eriväriset silmät saivat täyden huomioni. Tunnistin sen hetken. Silloin kohtasin Taivaslaulun ensimmäistä kertaa.
Minä vain nautin tästä kelasta, jonka mieleni minulle soi. Sain kokea uudestaan elämäni ikimuistoisimmat hetket, ennen kaikkea rakastumisen Taivaslauluuni.
Vanha kotimme, kuolleet pentumme, Ruskatassu, Eloklaani, Ruskatassun muistinmenetys, minun ja Taivaslaulun retket kukkuloille. Kaikki palasi mieleeni niin kirkkaina, kunnes totuus iskeytyi vasten kasvojani. Kettu oli hyökännyt, me olimme loukkaantuneet. Olivatko pojat ja Taivaslaulu kunnossa?
Minun täytyi herätä nyt.
Haukoin happea ja räväytin silmäni auki. Hengittäminen tuntui raskaalta, kuin keuhkoissani olisi ollut valtava aukko. Kipu oli palannut. Kiepautin itseni vaivalloisesti kyljelleni ja etsin epätoivoisena sumentuvalla katseellani Taivaslaulua ja poikiamme.
Näkökenttäni punersi, siellä täällä oli punaista. Mutta erotin juuri ja juuri metsän ja veren keskeltä valkean turkin. Minua yskitti, mutta yritin työntää sen pois. Upotin kynteni kuivaan maahan ja vedin itseäni eteenpäin, kohti Taivaslaulua.
Liikuin hädin tuskin ollenkaan, ja välimatka minun ja kumppanini välillä tuntui vain pidentyvän. En jaksanut enää, mutten olisi halunnut luovuttaa. Kyyneleet kohosivat silmiini, kun jäin epätoivoisena tuijottamaan Taivaslaulua. Yritin räpytellä silmiäni nähdäkseni paremmin, mutta jokaisella räpäytyksellä näkökenttäni vain heikkeni. Veri ja kyyneleet sekoittuivat, ja pian näin vain punaista.
Voimani loppuivat, ja pääni rojahti maahan. Yritin vielä kerran nousta ylös, mutta jalkani eivät totelleet.
Lopulta hengittäminenkin tuntui liian vaivalloiselta, en jaksanut enää ajatella. Suru ja pelko katosivat, ja tilalle tuli rauha. Kaikki olikin ihan hyvin. Muistin Taivaslaulun aiemmat sanat. Hän oli oikeassa. Nyt me saisimme yhteisen ikuisuutemme, loputtoman onnen. Emme ihan niin kuin olimme ajatelleet, mutta meitä odotti paikka Tähtiklaanissa.
// 977 sanaa
