Merkurius
//Kirjoittaja: Elandra
//Erakko |
Tuntui kuin koko maailma olisi pysähtynyt. Aluksi kehossani oli alkanut virtaamaan adrenaliini, kun olin luullut tunkeutujien hyökkäävän kimppuumme. Mutta kun olin kuullut totuuden, olin lamaantunut. Nuo kissat olivat tulleet hakemaan meidän poikaamme.. Ei, hänen poikaansa. Olin tiedostanut, että tämä päivä olisi vielä edessä, mutta että näin pian. En ollut valmistautunut ollenkaan, ja ajatus siitä, että Ruska lähtisi, särki sydämeni. Eniten minuun oli sattunut se, kuinka innoissaan kolli oli lähdössä vieraiden kissojen matkaan. Vai olivatko he vieraita, jos Ruskassa virtasi Lauhalaukan verta? Hengitykseni tuntui raskaalta, aivan kuin olisin juossut juuri koko reviirimme ympäri. Toivoin tämän olevan unta, josta heräisin pian takaisin normaaliin arkeemme.
Hiljaisuus laskeutui, ja Taivaslaulu käänsi eriväristen silmiensä katseen minuun. Naaras näytti siltä, kuin hän olisi odottanut minun sanovan jotakin. Avasin suuni, mutta en saanut sanottua mitään. Katseeni harhautui Ruskan kautta Lauhalaukkaan, ja siitä Mesitähteen. En osannut sanoa mitään, joten kiusallinen hiljaisuus vain jatkui.
”Itse asiassa me emme ole täällä vain Ruskan vuoksi. Olen kuullut teistä Minttuliekiltä ja Lauhalaukalta, lähinnä siitä kuinka toimitte Kuolonklaanin apulaisina. Yritimme etsiä teitä jo aiemmin, mutta turhaan. Eloklaani on yhä Kuolonklaania huomattavasti heikommassa kunnossa, joten klaani tarvitsee mahdollisimman paljon uusia jäseniä. Vaikka emme määrältämme vedä vertoja Kuolonklaanille, Eloklaaniin kannattaa tulla. Me uskomme, että jokaisessa kissassa on jotakin hyvää, ja emme vuodata verta turhaan. Emme myöskään usko Pimeyden Metsään, vaan Tähtiklaaniin. Jos tahdotte liittyä joukkoomme, voimme kertoa teille enemmän Tähtiklaanista ja klaanistamme”, Mesitähden ääni oli vakaa ja rauhallinen. Vertailin hetken mielessäni Mesitähteä ja Punatähteä. Molemmat olivat äärimmäisen rauhallisia ja asiallisia, mutta pelkkä Punatähden olemus oli herättänyt minussa aikoinaan pelkoa. Mesitähdestä sellaista ei voinut aistia. Kollin kasvoilla oli hento hymy, ja hän vaikutti kaikin puolin pätevältä johtajalta.
Katseeni liukui jälleen Ruskaan. Kollin kasvoilla oli innostunut hymy, eikä hän malttanut pysyä paikoillaan. Olisin halunnut kieltää tämän. Olisin halunnut, että Ruska eläisi loppuikänsä meidän kanssamme. Tämä oli niin väärin. Ensin olimme menettäneet Arielin ja Pluton, ja nyt me menettäisimme Ruskankin. Coronakin oli kadonnut, ja ainoa joka oli pysynyt rinnallani, oli Taivaslaulu.
”Mitä mieltä sinä olet, Merkurius?” Taivaslaulu kysyi ja otti muutaman askeleen kohti minua.
”Ai mitä?” kysyin hämilläni ja kohtasin kumppanini katseen. Taivaslaulu astui vielä lähemmäksi minua.
”Voisimmeko me keskustella hetken aikaa tästä kahden?” valkea naaras kysyi ja kääntyi kohti Eloklaanin päällikköä.
”Toki. Jos vain sopii, me voisimme yöpyä tässä lähistöllä”, valko-ruskea kolli ehdotti ja vilkaisi ympärilleen, kuin etsien yösijaa.
”Coronan pesä on tyhjillään. Te voitte nukkua siellä. Sopiihan se teille?” Dakota liittyi keskusteluun ja katsoi kysyvästi minua ja Taivaslaulua. Kumppanini käänsi myös kysyvän katseensa minuun.
”Ööh.. Joo, kyllä se sopii”, takeltelin ja välttelin eloklaanilaiskissojen katseita. Mesitähti ja Lauhalaukka nyökkäsivät kiitokseksi, kun Dakota viittoi heidät peräänsä. Ruskan kohdalla Lauhalaukka pysähtyi hetkeksi. Kolli oli sanomassa jotakin, mutta jatkoikin vain matkaansa. Hengitykseni muuttui jälleen raskaammaksi, ja pala nousi kurkkuuni.
”Voisitko sinä käyttää Ruskaa kävelyllä? Me keskustelisimme mielellämme hetken kahden”, Taivaslaulu naukui värisevällä äänellä Timille, joka nyökkäsi.
”Tietenkin.” Kolli meni oranssin poikani luokse, ja lähti johdattamaan tuota kohti metsää. Ruska yritti väittää vastaan, mutta Timi katsoi tuota vakavissaan. Kolli tyytyi kohtaloonsa ja lähti erakon rinnalla kohti metsää. Kun kaksikko katosi näkyvistä, kohtasin jälleen Taivaslaulun katseen. Naaras näytti vähintäänkin yhtä onnettomalta kuin minä.
”Mitä me teemme?” tuo kysyi hiljaisella äänellä. Minä en tiennyt. Pudistelin päätäni tietämättömänä.
”En halua menettää häntä”, kuiskasin kumppanilleni ja yritin pitää itkun poissa, mutta kyyneleet kohosivat silmiini. Taivaslaulukaan ei voinut pidätellä itkua. Entisen kuolonklaanilaisen silmäkulmaan ilmestyi kyynel.
”Mutta hän haluaa lähteä Eloklaaniin, emmekä me voi häntä estellä. Me lupasimme Villisielulle, että jos Lauhalaukka tulisi, päästäisimme hänet menemään”, valkean soturin sanat sattuivat. Hän oli oikeassa. Me olimme tehneet sopimuksen, enkä voisi antaa sitä anteeksi, jos rikkoisin sen.
”Sinä tiedät, ettei minusta ole klaanikissaksi”, nau’uin epäröiden ja yritin etsiä sanojani, jotta voisin jatkaa. Taivaslaulu huomasi tämän, ja antoi minulle aikaa. Hetken päästä jatkoin:
”Mutta Ruskan vuoksi olen valmis tekemään ihan mitä tahansa. Jos sinä tahdot, me voimme lähteä Eloklaaniin yhdessä. Sinä saat päättää.” Taivaslaulu nyökkäsi.
”Eli me lähdemme heidän mukaansa. Pelkkä ajatus siitä, että Ruska lähtisi yksin, saa minut niin kauhean onnettomaksi. Kiitos Merkurius, Ruska varmasti arvostaa uhraustasi”, valkea naaras naukui. Hänen kauniilla kasvoillaan välähti hetken ajan hento hymy, kun naaras painoi päänsä turkkiini.
”Olen valmis tekemään mitä tahansa, että perheeni ei hajoaisi”, vastasin hiljaa.
En tiedä kuinka kauan me siinä olimme. Kun viimein irrottauduimme toisistamme, Ruska ja Timi saapuivat takaisin aukiolle. Kohtasin poikani sinisen katseen. Se suorastaan vaati meitä kertomaan, mitä olimme jutelleet.
”Ruska, me keskustelimme ja päätimme, että lähdemme mukaanne Eloklaaniin. Me rakastamme sinua niin paljon, että myös isäsi on valmis liittymään klaaniin”, Taivaslaulu kertoi rauhallisella äänellä. Ruskan silmät suurenivat, ja kollin kasvoille piirtyi leveä hymy. Tuo avasi suunsa, mutta en saanut kollin sanoista mitään selvää. Näin kävi lähes aina, kun Ruska innostui. Olin pakahtua onnesta, kun näin, miten poikani innostui uutisesta.
”Se-se-sehän on mahtavaa!” Ruska hihkaisi, kun sai viimein sanoja suustaan. Kolli loikki ympäriinsä innoissaan, jonka jälkeen hän painautui vasten minun ja Taivaslaulun turkkia. Kurkustani pääsi voimakasta kehräystä, kun hetken ajan nojasimme kaikki toisiimme. Ehkä tämä ei tosiaankaan olisi niin paha asia. Ehkä tottuisin klaanielämään, kun tiesin Ruskan välittävän meistä. Se helpotti tätä koko asiaa kummasti. En menettäisi Ruskaa, ja saisin olla perheeni kanssa.
”Tuota noin… Anteeksi että keskeytän, mutta en usko, että tahdon lähteä mukaanne”, pienikokoinen Timi naukui epäröiden ja käänsi katseensa etukäpäliinsä. Aivan. En ollut ainoa meistä, joka ei innostunut klaanielämästä. Tiesin, ettei Dakota ja Kaarlokaan haluaisi lähteä mukaan, ainakin olin siitä täysin varma. Jos Timi ei lähtisi, myös Dakota jättäisi tilaisuuden käyttämättä. Ja me menettäisimme ystävämme.
”Me ymmärrämme kyllä, ja arvostamme sinun päätöstäsi”, vastasin vakavalla äänellä ja kohtasin Timin pähkinänruskean katseen. Kolli väläytti minulle kiitollisen hymyn.
”Kiitos. Varmistan vielä asian, mutta uskon myös Dakotan jäävän tänne. Hänkään tuskin innostui asiasta, kun toisena vaihtoehtona on oma reviiri ja vapaus ja toisena vaihtoehtona klaanielämä. Hänestä tuskin on tottelemaan kenenkään käskyjä ja klaanin sääntöjä”, Timi sanoi.
Minä nyökkäsin jälleen, ja myös Taivaslaulu nyökytteli hitaasti päätään.
// Jatkan tästä Medellä
// 958 sanaa
