Merkurius
//Kirjoittaja: Elandra
//Erakko |
Istuin Kuolonklaanin rajalla yhdessä Coronan ja Dakotan kanssa. Aurinko oli juuri saavuttanut huippunsa, ja klaanikissojen pitäisi näillä hetkillä saapua luoksemme. Olimme palanneet palaneeseen kaksijalanpesään yöllä ja nukkuneet vielä tovin. Tai no itse olin lähinnä pyörinyt sammalvuoteellani ja noussut sitten aamun valjetessa ylös. Olin lähtenyt saalistamaan, sillä meillä oli hurjasti tekemistä. Kuolonklaanille täytyi saada neljä saalista, ja olihan meidän itsekin pakko saada jotain syödäksemme. Minua ahdisti koko tilanne, mutta sille ei vain nyt voinut mitään. Saimme kiittää onneamme siitä, että olimme edes elossa. Tarvittava saalismäärä oli ollut kasassa jo runsaasti ennen aurinkohuippua. Olimme saalistaneet itsellemmekin jotain, mutta vatsani kurni edelleen. Kaksi hiirtä, varpunen ja orava olivat saaliit, jotka Kuolonklaani saisi pian omakseen. Päivä oli lämmin ja taivaalla mateli eteenpäin muutama pilvenhattara. Hento tuulenvire virkistytti mukavasti.
Viimeinkin neljä kissaa lähestyivät meitä. Ensimmäisenä käveli valkea kilpikonnalaikukas naaras. Hänen perässään kulki toinen kilpikonnakuvioinen kissa. Tummanharmaa tabbykuvioinen kissa piti perää, ja hänen edessään käveli kissa, jonka tunnistin Taivastassuksi. Valkea naaras tervehti meitä paikalle päästyään.
”Viemme teidät leiriin”, kissoja johtava kilpikonnakuvioinen kissa sanoi, otti kaksi hiirtä suuhunsa ja kääntyi. Kaksi muuta kissaa ottivat myös saaliit, mutta Taivastassu jäi ilman. Kuljimme kissojen perässä. Heidän vauhtinsa oli melko nopea, ja minulla tuntui olevan välillä vaikeuksia pysyä heidän tahdissaan. Yöllä näkemämme lampi jäi vasemmalle puolellemme, kun ravasimme eteenpäin. Taivastassu vilkuili meidän suuntaamme välillä. Reviiri näytti aivan erilaiselta päivänvalossa. Puita oli täällä päin aika harvakseltaan, mutta kiviä ja pensaita kasvoi vähän tiheämmin. Edessäpäin näkyi korkeiden kuusien ja mäntyjen latvat. Reviiri taisi olla pääosin metsikköä.
Saavutimme pian leirin, ja kävelimme taas siään piikkihernetunnelista. Nyt suurella aukiolla oli enemmän kissoja. He kääntyivät meidän suuntaamme varautuneesti. Kissat veivät saaliimme kasaan, jossa oli enemmänkin tuoresaalista. Voi, olisipa meilläkin tuollainen määrä syötävää! Mieleni olisi tehnyt vain rynnättä saaliiden kimppuun ja syödä vatsani täyteen.
”Punatähti tulee pian. Joudutte odottamaan hetken täällä”, kilpikonnakuvioinen naaras sanoi melko hiljaisella äänellä. Kissa poistui nopeasti luotamme kaatuneen kuusen liepeillä olevien kissojen luokse. Jäimme aukiolle kolmistaan. Kissat poistuivat omille teilleen ja muut tuijottivat meitä kauempaa. Se tuntui melko ahdistavalta. Käänsin katseeni Coronaan ja Dakotaan.
”Kuvittelin tämän olevan paljon pienempi paikka”, Dakota sanoi katsellessaan ympärilleen.
”Niin minäkin”, vastasin tasaisella äänellä. Vähän väliä kissat tulivat leiriin tai poistuivat täältä. Musta kissa kantoi suussaan joitakin lehtiä ja kukkia ja suuntasi kallion halkeamaan. Yritin nähdä halkeaman sisään, mutta siellä oli liian hämärää.
”Se on parantajan pesä. Hehkuaskel hoitaa siellä sairaita ja haavoittuneita”, Taivastassu tassutteli luoksemme. Kohtasin naaraan eriväristen silmien katseen ja väläytin hänelle hennon hymyn.
”Miten hän hoitaa heitä?” kysyin kiinnostuneesti. Corona ja Dakotakin käänsivät katseensa valkeaan naaraskissaan.
”Erilaisilla yrteillä. Hänellä on niitä paljon, ja eri yrtit auttavat eri vaivoihin”, Taivastassu kertoi.
”Asutteko te kaikki täällä yhdessä?” Dakota uteli. Kuolonklaanilaisnaaras nyökkäsi.
”Eriarvoiset ja -ikäiset kissat nukkuvat omissa pesissään. Pennut, kuningattaret ja klaaninvanhimmat nukkuvat tuolla, parantaja tuolla, päällikkö putouksen takana ja soturit ja oppilaat kaatuneen kuusen oksien alla erikseen jaetuissa pesissä”, kissa selitti ja viittoi aina pesien suuntaan.
”Kuningattaret ja oppilaat? Mitä ne ovat?” Dakota jatkoi kyselyä.
”Kuningattaret hoitavat pentuja ja oppilaat opettelevat soturiasioita. Minäkin olen oppilas, koska nimeni perässä on -tassu. Sitten kun minusta tulee soturi, Punatähti antaa minulle ihan uuden nimen”, Taivastassu vastasi. Naaras ei tuntunut pelkäävän meitä tai olevan muutenkaan epäluuloinen, toisin kuin muut kuolonklaanilaiset.
”Outoa, mutta okei”, Dakota sanoi ja kohautti lapojaan. Kieltämättä klaanilla tuntui olevan outoja tapoja ja asioita, mutta toisaalta niissä oli pointtinsa. Parantaja oli takuulla hyödyllinen kissa klaanissa.
”Eikö teitä häiritse tuo vesiputouksen pauhu?” kysyin Taivastassulta kohdaten jälleen tämän katseen.
//Taivas, Corona tai Dakota?
// 560 sanaa
