Merkurius
//Kirjoittaja: Elandra
//Erakko |
”Hieno saalis. Eikö veljesi ole vielä palannut?” Dakota kysyi saavuttuaan takaisin tapaamispaikalle. Naaras oli saanut kiinni variksen, joka oli melko suurikokoinen. Kaksijalkalassa petimme ympärillä raakkui usein monta varista. Ne tonkivat kaksijalkojen ulos heittämiä pusseja ja metallisia ämpäreitä. Varikset eivät pelänneet kuin joitakin kissoja, mutta kaksijalkoja ne pelkäsivät.
”Kiitos, niin sinullakin”, vastasin Dakotan kehuun. Vilkaisin vielä ympärilleni. Coronaa ei tosiaankaan näkynyt missään.
”Häntä ei tosiaan näy”, totesin hieman huolestuneella äänellä. Toivoin, että veljeni oli kunnossa ja oli juuri palaamassa luoksemme.
”Odotetaan vielä hetki”, harmaanruskea naaras ehdotti rauhallisella äänellä. En vastannut mitään, vaan pidin katseeni tiukasti siinä suunnassa, minne veljeni oli aiemmin lähtenyt. Olikohan hän eksynyt? Aurinko saavutti huippunsa, ja se oli minun rajani. Nousin ylös valmiina lähtemään Coronan perään.
”Meidän täytyy lähteä etsimään häntä”, sanoin vakavalla äänellä. Dakota nyökkäsi ja nousi myös ylös.
”Täytyy piilottaa saaliit ensin”, erakkonaaras totesi ja oli jo alkamassa kaivaa kuoppaa saaliillemme, kunnes etäältä kantautuvat juoksuaskeleet pysäyttivät hänet. Nostin nopeasti katseeni askelien suuntaan. Kastanjanruskea kissa juoksi kovaa vauhtia meitä kohti. Tunnistin hänet hetkessä veljekseni. Juoksin muutaman askeleen Coronaa vastaan.
”Mikä sinulla oikein kesti?” kysyin huolissani ja katsoin kollia suoraan tuon keltaisiin silmiin. Corona tuntui sivuuttavan koko kysymyksen. Hän katsoi minua silmät suurina. Osasin lukea Coronan ilmeitä niin hyvin, että tiesin hänen olevan innoissaan jostakin.
”Löysin toisia kissoja. Paljon toisia kissoja! Kävelin eteenpäin, mutta sitten haistoin kissojen hajun. He olivat merkanneet rajan hyvin selvästi, enkä uskaltanut ylittää sitä”, Corona selitti. Dakota asteli luoksemme kiinnostuneen oloisena.
”Näitkö niitä kissoja?” naaras kysyi. Corona pudisti päätään ja yritti tasata raskasta hengitystään. Kun hän viimein sai hengityksen kulkemaan normaalisti, kolli nosti katseensa Dakotaan.
”Ehkä voisimme käydä katsomassa sitä paikkaa yhdessä? Kenties he voisivat vaikka opettaa meitä saalistamaan ja taistelemaan. He takuulla osaavat sen, ovathan he villikissoja!” kolli hihkaisi. Ajatus ei houkuttanut minua. Monta tuntematonta kissaa yhdessä joukossa sai karvani nousemaan pystyyn. Halusin pysyä mahdollisimman kaukana heistä.
”Emme me voi vain mennä sinne. Entä jos he ovat vihamielisiä ja puhumisen sijasta vain tappavat meidät?” kysyin vakava ilme kasvoillani. Coronan innostus näytti laantuvan. Vakavoitunut ilme hiipi veljeni kasvoille.
”Emme me voi tietää, jos emme käy katsomassa. Ihan vain varovasti ja nopeasti”, veljeni yritti varovasti ehdottaa ja käänsi katseensa toiveikkaasti Dakotan suuntaan. Jos Dakota suostuisi lähtemään, olisi minunkin pakko lähteä. En voisi päästää Coronaa yksin tuntemattomien kissojen luokse. Se olisi liian iso riski, ja jos jotakin sattuisi, syyttäisin siitä koko loppuikäni itseäni.
//Corona tai Dakota`
// 387 sanaa
