Merkurius
//Kirjoittaja: Elandra
//Erakko |
Käänsin kyynelten sumentaman katseeni Taivaslauluun. Aluksi naaras oli vain sumea valkoinen hahmo, mutta kun räpäytin silmiäni ja kyynel vierähti poskelleni, näkymä selkeytyi. Naaras painoi päänsä turkkiini ja nyyhkytti onnettomana. Olimme juuri laskeneet kaksi pientä elotonta ruumista kaivamaamme kuoppaan. Se tuntui niin kamalalta. En olisi halunnut jättää heitä yksin kylmyyteen, yksin mullan alle. Pelkkä ajatuskin sattui.
”Pluto”, kuiskasin hiljaisella äänellä. Taivaslaulu väräytti korvaansa ja nosti hitaasti katseensa minuun. Naaras näytti ymmärtävän, mistä minä puhuin. Pluto oli erinomainen nimi pienelle pennulle, joka ei koskaan saisi nähdä tätä maailmaa. Pentu ei koskaan näkisi kauniita värikkäitä kukkia, sinistä taivasta tai vihreää ruohoa. Sen pienet silmät eivät avautuisi koskaan. Kumarruin maahan, koska oloni oli kamalampi kuin koskaan. Minua heikotti, päätä särki ja tärisytti. Tuntui kuin aika olisi liikkunut eteenpäin hitaammin kuin koskaan.
En muista paljoakaan siitä, miten päädyimme toisen pennun nimeen. Pennusta tuli kuitenkin Ariel. Muistan vain heikosti sen, kuinka hautasimme kaksi pentua. Muistan sen tunteen, enkä tule unohtamaan sitä ikinä. Olisin halunnut heti kaivaa pennut ylös kylmästä ja pimeästä kuopasta, mutta ei se olisi ollut oikein. Halusin uskoa, että pennuilla oli kaikki hyvin. Se ei kuitenkaan helpottanut minun oloani, koska minulla ei ollut kaikki hyvin. Olin menettänyt kaksi pentua, ja Taivaslaulukin oli surun murtama.
Laahustimme viimein takaisin pesällemme. Dakota tuli meitä vastaan huolestuneen oloisena. Kun naaras huomasi kasvoillamme olevat surunomaiset ilmeet, hän pysähtyi.
”He olivat liian pieniä”, ääneni muuttui olemattomaksi. Kurkkuani kuivasi. Dakotan ilme synkkeni. Hän avasi suunsa, mutta ei saanut sanottua mitään. Seisoimme hetken kissan edessä, ja viimein hän löysi oikeat sanat:
”Olen niin hurjan pahoillani.” Sanat eivät auttaneet. Kiitimme kuitenkin naarasta, jonka jälkeen jatkoimme matkaa kohti kotia.
Pakenimme muiden katseilta omaan pesäämme kivikasan suojaan. Vaikka olin herännyt vasta, minua väsytti enemmän kuin koskaan.
Kun heräsimme pian uudestaan, kävelin ulos pesästä sanomatta mitään. Taivaslaulu jäi vielä hetkeksi lepäämään. Olisin halunnut sanoa jotakin lohduttavaa, mutta mikään ei toisi takaisin pentujamme. Mikään ei auttaisi minua tai Taivaslaulua. Suru täytyisi käsitellä kaikessa rauhassa, mutta se ei ikinä jättäisi meitä rauhaan. Yllätyksekseni Corona saapui luoksemme, mutta veli oli tuonut mukanaan kolme muuta kissaa. Kuullessaan kissoista, myös Taivaslaulu astui ulos pesästä. Ihme kyllä, kumppanini tunnisti lähestyvän mustapilkukkaan naaraan. Kuolonklaanilaiseksi paljastunut Villisielu kertoi tarinansa. Hän kertoi pennusta, joka ei voinut elää siinä verenhimoisessa klaanissa tai tuo tulisi tapetuksi. En ollut uskoa korviani, kun tämä kuolonklaanilainen pyysi Taivaslaulua toimimaan pennun emona, koska muuta vaihtoehtoa ei ollut. Jos pentu ei saisi maitoa, tuo kuolisi alle neljäsosakuussa. Taivaslaulu ei osannut sanoa mitään heti. Hän käänsi katseensa minuun. Meidän olisi autettava pentua. Tänä päivänä kaksi viatonta pentua oli menettänyt henkensä, eikä niin saisi käydä enää ikinä. Yksikään pentu ei tulisi koskaan korvaamaan Plutoa tai Arielia, mutta se ei tarkoittaisi, ettemmekö voisi auttaa toisia pentuja.
Minä nyökkäsin ikään kuin kehotuksena Taivaslaululle. Toivoin koko sydämeni pohjasta, että hän suostuisi itkevän Villisielun pyyntöön.
//Taivas?
// 457 sanaa
