Merkurius
//Kirjoittaja: Elandra
//Erakko |
”Olemme aivan pian perillä”, Taivaslaulu kertoi Kharonille ja Deimokselle, kun kuljimme metsässä sekaisessa järjestyksessä niin, että Taivaslaulu johti porukkaa, hänen perässään olivat poikamme ja minä ja Corona pidimme perää.
Tutut tuoksut ympäröivät minut, ja hymy levisi kasvoilleni. Vilkaisin Coronaa, joka silmäili mietteliään oloisena metsää. Ylitimme hajumerkit epäröimättä. Dakotan ja Timin tutut ominaistuoksut leijailivat vahvoina vanhan kotimme rajalla. Olin huojentunut, sillä ainakin kaksikko oli elossa. Kävelimme metsän halki niin kauan, että saavuimme joen rannalla olevalle aukiolle, jonka keskellä häämötti suuri kivirykelmä. Virtaava vesi solisi hiljaa. Kissoja ei näkynyt, mutta kun Taivaslaulu alkoi huhuilla vanhoja ystäviämme, kaksi kissaa ilmestyivät kivikasan yhdestä pesästä.
Aluksi kissat olivat hämmentyneitä, mutta tunnistaessaan meidät, heidän kasvoilleen levisi lämpimät hymyt.
”Mitä ihmettä te teette täällä?” Dakota kysyi juostessaan luoksemme. Naaras silmäili meidät läpikotaisin, ja pysähtyi sitten tiirailemaan Kharonia ja Deimosta. Isokokoinen erakko ei ollut aiemmin tavannut poikiamme. Deimos hymyili ystävällisesti kissalle, jonka varmasti oli tunnistanut Dakotaksi. Olimme puhuneet pennuille vanhoista ystävistämme paljon. Kharon sen sijaan kavahti taaksepäin, kun Dakota astui liian lähelle.
”Klaanielämä on meidän osaltamme historiaa. Tulimme tervehtimään teitä ennen kuin jatkamme matkaa”, selitin nopeasti. Dakota ei ollut ulkoisesti muuttunut ollenkaan, hän näytti aivan samalta kuin silloin, kun olimme viimeksi kohdanneet.
”Niin, etsimme siis paikkaa, jonne voimme asettua loppuiäksi asumaan”, Taivaslaulu selvensi. Dakota näytti yllättyneeltä:
”Ettekö voisi jäädä tänne? Täällä on kyllä tilaa teille kaikille!”
Pudistin päätäni.
”Me tahdomme lähteä kauas klaaneista ja etsiä meidän kotimme. Aloittaa ihan alusta”, kerroin väläyttäen harmaanruskealle naaraalle haikean hymyn. Dakota tuntui ymmärtävän, sillä hän nyökkäsi ja käänsi taas katseensa Kharoniin ja Deimokseen.
”Mutta keitäs nämä ovat? Olettepa saaneet hienot pojat!” Dakota hymyili ystävällisesti. Kharon ei tuntunut olevan vakuuttunut naaraan sanoista, mutta Deimos hymyili tuttuun tapaansa ystävällisesti.
”Minä olen Deimos, ja tässä on veljeni Kharon. Sinä taidat olla Dakota”, Deimos totesi tasaisella äänellä kohdaten Dakotan katseen. Naaras nyökytteli päätään.
”Ettehän te ole ihan heti lähdössä? Esittelisin mielelläni paikkoja Deimokselle ja Kharonille”, Dakota sanoi ja kääntyi sitten Taivaslaulun puoleen.
”Ei meillä ole mitään kiirettä valmiissa maailmassa. Viivymme niin kauan kuin oikealta tuntuu”, Taivaslaulu lupasi. Dakota hymyili taas ja kääntyi poikiemme puoleen.
”Tulkaa, minä esittelen teille pesiämme. Onpa mukavaa, että ne tulevat taas käyttöön!” naaras sanoi ja viittoi Kharonin ja Deimoksen peräänsä. Corona oli siirtynyt Timin viereen, ja kaksikko vaihtoi mitä ilmeisimmin kuulumisia. Minä ja Taivaslaulu jäimme kaksin, kun Dakota vei poikamme mukanaan kivikasan luokse.
”No, pitäisikö meidän sitten lähteä saalistamaan?” ehdotin.
//Taivas?
// 388 sanaa
