Merkurius
//Kirjoittaja: Elandra
//Erakko |
Katsoin hetken Taivaslaulua epäröiden. Hän näytti jotenkin kummalliselta, sillä nuori soturi siirsi katseensa kulkemaan suoraan ohitseni eikä katsonut ollenkaan minuun silmiini kuten yleensä. Hänen hännänpäänsä nyki, joka kertoi kissan olevan hermostunut.
”Se olisi mukavaa, mutta mitä klaanitoverisi sanovat, jos haistavat minut Hehkulammella?” kysyin epäröiden. En halunnut Taivaslaulun joutuvan ongelmiin minun takiani. Olin kyllä kerran nähnyt Hehkulammen yöllä silloin, kun me Coronan kanssa kohtasimme Kuolonklaanin ensimmäistä kertaa. Silloin oli kuitenkin yhä lunta paikoin maassa, jonka vuoksi näky saattaisi olla erilainen tänä yönä. Taivaslaulu tuntui jotenkin rentoutuvan. Hän laski häntänsä ajas ja pohti hetken.
”Voimme sanoa heille, että haistoimme erakon ja seurasimme sen hajujälkeä”, Taivaslaulu ehdotti hymyillen leveästi. En voinut olla hymyilemättä, kun näin kuolonklaanilaisnaaraan pehmeän hymyn. Suunnitelma kuulosti hyvältä.
”Okei, tehdään niin”, totesin rauhallisella äänellä. Taivaslaulu nyökkäsi ja valmistautui lähtöön. Ylitin Kuolonklaanin rajan hieman epäröiden. Rajamerkkien ylittäminen oli aina jotenkin pelottavaa. Minusta tuntui kuin olisin tehnyt jotakin väärää. Käytännössä minä teinkin, sillä en saisi olla Kuolonklaanin reviirillä ilman pätevää syytä. Toisaalta, Taivaslaulu oli juuri keksinyt minulle erittäin pätevän syyn. Minulle itselleni syyksi riitti se, että halusin olla Taivaslaulun seurassa. Vilkuilin vähän väliä Taivaslaulun suuntaan matkatessamme kohti Hehkulampea. Olisin halunnut sanoa jotakin, mutta en keksinyt mitään järkevää. Taivaslaulukin pysyi hiljaa.
Kun viimein saavutimme Hehkulammen, en voinut olla enää hiljaa. Lammen sininen vesi suorastaan kimalteli kuunvalon osuessa siihen. Paikka tosiaan oli kauniimpi mitä olin edes saattanut kuvitella. Oli täysin hiljaista lukuun ottamatta ääntä, jota kaislikko piti tuulen osuessa niihin. Istuin alas aivan Taivaslaulun viereen.
”Olisipa meidänkin reviirillämme näin upeita paikkoja”, huokaisin ja siirsin katseeni valkeaan kissaan. Taivaslaulu kohtasi katseeni. Minusta tuntui kuin sydämeni olisi pyrkinyt ulos rinnastan. Tulin hyvin hermostuneeksi, kun katsoin naarasta silmiin. Siksi käänsin nopeasti katseeni takaisin Hehkulampeen. Taivaslaulu naurahti pienesti.
”Kuolonklaani varmasti valitsi tämän kodikseen kauan sitten, koska Hehkulampi on niin kaunis”, soturi totesi hiljaisella äänellä. Vaikka minua hermostutti Taivaslaulun lähellä oleminen, en olisi koskaan halunnut lähteä täältä. Kaikki huoleni katosivat hetkeksi, kun istuin tässä Taivaslaulun vierellä.
”Voisipa ajan vain pysäyttää ikuisuudeksi tähän hetkeen”, totesin hiljaisella, hieman alakuloisella äänellä. Minusta tuntui pahalta ajatella, että joutuisin pian lähtemään takaisin kotiin. Oli epäreilua, että en saisi viettää aikaa Taivaslaulun kanssa. Olisin halunnut kutsua hänet kotiimme ja olla hänen kanssaan joka päivä ja joka yö. Tuntui niin pahalta edes ajatella sitä, koska tiesin, ettei niin tulisi koskaan tapahtumaan.
//Taivas?
// 375 sanaa
